Päivä Monrepos’n puistossa

Monrepos’n puisto Viipurin Linnasaaressa, Suomenlahden rannalla on monille suomalaisille tuttu ja rakas kesäinen käyntikohde. Rehevä ja lähes luonnontilaan palannut luonnonsuojelualue on kuin muisto viime sotia edeltävältä ajalta, jolloin Viipuri vielä kuului Suomelle.
 

Ensikertalaiselle Monrepos voi olla jopa häkellyttävä kokemus lukuisine rakennelmineen ja muistomerkkeineen, risteilevine polkuineen ja pelottavankin jyrkkine kallioineen. Puisto on ehdottomasti käymisen arvoinen.

Puistoon pääsee läpi vuoden, joskin virallisesti se on auki toukokuusta lokakuuhun päivittäin klo 10−21. Talvikaudella lippukassa sulkee luukkunsa kello 18. Sisäänpääsy maksaa ulkomaalaiselle 200 ruplaa (noin 2,5 €).

Monrepos sijaitsee kahden ja puolen kilometrin päässä Viipurin keskustasta koilliseen. On monta tapaa mennä sinne. Helpoin lienee taksi, joka laskuttaa matkasta 100−200 ruplaa; enempää ei kannata maksaa. Taksin etuna on, että pääsee nopeasti perille, ja paluukyydistäkin voi neuvotella.

Jos haluaa elämyksiä, voi hypätä Leningradski prospektilta Viipurin linnan suuntaan menevään bussiin numero 1/6, pyytää kuskia pysäyttämään Keskussairaalan pysäkillä (”Stop Bolnitsa”) ja kävellä siitä 600−700 metriä. Kuljettaja ja vastaantulijat kyllä neuvovat.

Bussin hyvinä puolina saa raitista ilmaa, liikuntaa ja kontakteja.

Kannattaa varata aikaa, kunnon jalkineet, joka sään asusteet ja kärsivällisyyttä. Ehkä myös eväät – kioskin ja kahvilan aukiolo ei ole takuuvarmaa.

 

163 hehtaaria ja 30 puulajia

Kesäisellä kierroksella saamme oppaaksi erityisasiantuntijan. Tatjana Zintsuk kulkee puistossa kuin kotonaan, eikä ihme – olihan se hänen työpaikkansa 25 vuoden ajan.

Krimiltä Pietariin metsäalaa opiskelemaan tullut luontoihminen löysi toivetyön Viipurista, missä aloitti vuonna 1989 Monrepos’n metsänhoitajana. Työssään hän kiersi säännöllisesti 163 hehtaarin aluetta, mistä 30 hehtaaria on yleisölle tarkoitettua puistoa, loput villimpää luontoa.

Eläkkeelle vuonna 2014 jäänyt reipas ja aktiivinen nainen tekee parhaillaan kirjaa Monrepos’ta. Kävisi hän toki muutenkin rakkaassa puistossaan, vaikka sydäntä välillä särkee nähdä muutos. Alueen hoito näyttää jääneen entistä vähemmälle.

”Puiston ylläpito on rankkaa työtä. Koko ajan pitäisi karsia, hioa ja leikata, että säilyisi perusajatus esteettömästä näköalasta rakennelmalta ja kohteelta toiselle. Lopulta kuitenkin luonto päättää, ja ihmisen pitää kumartaa sen edessä.”

Tatjana Zintsuk Tatjana Zintsuk sai tehdä 25 vuotta toiveidensa työtä Viipurin maailmankuulussa puistossa. Parisen vuotta sitten eläkkeelle jäänyt metsänhoitaja kirjoittaa parhaillaan kirjaa Monrepos’ta.

 

Joka vuodenaika erilainen

Luontoon kunnioittavasti suhtautuva Zintsuk kertoo varovansa astumasta puiden juurille – sekin voi satuttaa elävää kasvia. Hän esittelee meille Siperiasta tuodun sembramännyn, joka Monrepos’ssa alkoi kuihtua ahtaassa tilassaan. Metsänhoitaja haukansilmineen havaitsi puun ahdingon, määräsi hakattavaksi ympäriltä kasvustoa, ja kas, nyt mänty kukoistaa.

”Elämänhaluinen puu on elpynyt hyvin. Se voi elää vielä sata vuotta.”

Monrepos’ssa Zintsukia viehättää monimuotoisuus. Korkeuserot ja vesielementti luovat vaikutelman suuremmastakin alueesta.

”Vesi on täällä vahva voima. Ympäristön vesistö on kuin runoutta. Tuulet leikkivät vedellä, jäät liikuttavat kiviä. Joka vuodenaikana puisto on erilainen tuoksuineen, väreineen ja muotoineen.”

Monrepos’ssa on myös omanlaistaan energiaa, Zintsukin mukaan etenkin Ludwigsteinin saarella. Siellä on Ludwigsburgin hautausmaa, jonne on haudattu kymmeniä Nicolay-suvun jäseniä.

Hautausmaan rakennutti vanhemmilleen Paul Nicolay (1777−1866), joka peri vuonna 1820 Monrepos’n kartanon isältään, saksalaissyntyiseltä Ludwig Heinrich von Nicolaylta. Tämä toimi Venäjän keisarinna Maria Fjodorovnan sihteerinä.

Ludwigin aikana puistoa alettiin uudistaa, italialaisen arkkitehti Martinellin ja paikallispuutarhuri Johann Ernst Biesterfeldin johdolla. Tatjana Zintsuk kertoo arvostavansa erityisesti Biesterfeldin ammattitaitoa.

Hautasaari Ludwigstein on yksi Zintsukin lempipaikoista. Sinne pitää mennä lautalla, mutta lautta on nyt remontissa, kuten moni muukin asia ja paikka Monrepos’ssa.

 

Muistatko Monrepos’n

Monet etenkin Paul Nicolayn aikana tehdyistä rakennelmista ovat yhä nähtävissä Monrepos’ssa.  Sukunsa viimeisenä miehenä, naimattomana ja lapsettomana kuollut Paul von Nicolay (1860−1919) puolestaan jätti Monrepos’hon muistoksi Johannes Takasen veistoksen Väinämöisen laulu. Patsas hävisi talvisodan aikana ja korvattiin myöhemmin kopiolla.

Viipuri kuului itsenäiseen Suomeen vuosina 1917−1944. Sinä aikana maan suurimmasta luonnonpuistosta tuli suosittu vierailukohde, jonne pääsymaksu oli kaksi silloista markkaa.

Jatkosodan päätyttyä 1944 alue siirtyi Neuvostoliitolle. Suomessa sitä haikailtiin ja haikaillaan yhä, myös sävelin. Muistatko Monrepos’n toi Annikki Tähdelle Suomen ensimmäisen kultalevyn vuonna 1955.

Neuvostovuosina Monrepos’ta käytettiin muun muassa armeijan virkistyspaikkana ja huvipuistona. Monet rakennukset purettiin huonokuntoisina.

 

Lapsuuden leikkimetsä

1960-luvulla Viipurissa syntynyt Tatjana Shumilina muistaa Monrepos’n koko kaupungin kokoontumispaikkana ja lapsuutensa leikkimetsänä.

”Olen ollut täällä myös kesäleireillä. Meille lapsille oli aina juhlaa tulla puistoon, missä kerroimme toisillemme kummitustarinoita. Puisto oli täynnä romantiikkaa. Monrepos’n henki jäi sieluuni.”

Talvella viipurilaiset hiihtivät siellä, hiihtävät yhä. Vielä viisi vuotta sitten Monrepos’n kartanon päärakennuksessa järjestettiin konsertteja ja näyttelyjä.

Päärakennuksen rakennutti 1780-luvulla Vanhan Suomen kenraalikuvernöörinä toiminut Württembergin prinssi, Venäjän keisarinna Katariina Suuren veli Friedrich Wilhelm. Prinssi myös keksi puistolle nykyisen ranskankielisen nimen Monrepos, joka tarkoittaa Leposijani. Viipurin linnan ylikomendantti Stupishinin antama Charlottendahl sai väistyä.

Talvisodan jälkeen päärakennuksessa toimi neuvostoliittolaisten sotasaalisvarasto, jatkosodassa suomalainen sotasairaala. Tänään se on tyhjillään.

Neuvostoaikoina suojelukohteeksi julistettua aluetta on kunnostettu moneen otteeseen. Vuosien mittaan sekä venäläiset että suomalaiset ovat tehneet vapaaehtoistyötä historiallisessa puistossa. Suomalainen Pro Monrepos-ryhmä on kunnostanut muun muassa Neptunuksen temppelin, joka kuitenkin tuhoutui, ilmeisesti tahallisesti sytytetyssä tulipalossa vuonna 2011.

 

Pietarista päiväretkelle

Obelisk

Toinen kunnostuskohde, kiinalaiset kaarisillat, näyttää säilyneen paremmin. Arkkitehti Martinellin vuonna 1798 alun perin värillisiksi suunnittelemat puusillat purettiin 1950-luvulla. Vuonna 2001 tekolampien yli kulki taas kaksi kaarisiltaa, joskin valkoisina.

 

Toinen metsänhoitaja Zintsukin lempipaikoista Monrepos’ssa on De Broglie-veljesten obeliski, jonka vuonna 1827 pystytti Leukaksen kalliolle kartanon silloinen omistaja, paroni Paul Nicolay. Muistomerkki on kunnianosoitus Nicolayn vaimon, Aleksandra Simplician Napoleonin sodassa kuolleille veljille, Auguste ja Charles de Broglielle.

 

Zintsukin kertomusta obeliskista kalliolla kuuntelee kiinnostuneena nelihenkinen seurue, joka on saapunut sähköjunalla Pietarista eväineen päiväretkelle.

 

”Netissä kirjoitetaan paljon Monrepos’n kauneudesta. Meitä kiinnostaa koko Viipuri, joka ei ole historialtaan venäläinen kaupunki”, pohtivat äiti Irina Novosjolova, joka on tullut Kostromasta yhdessä poikansa Sergein kanssa tapaamaan Pietarissa opiskelevaa tytärtään Natalia. Mukaan on lähtenyt Natalin polyteknisen opiskelukaveri Anna Hashba. Kostroma sijaitsee noin 400 km:n päässä Moskovasta koilliseen, joten paluumatkaa äidille ja pojalle kertyy vielä Pietariin päästyäkin.

 

Päivä Monreposissa Novosjolovin perhe Kostromasta kiinnostui luonnonsuojelupuiston ohella koko Viipurista. Monrepos-retkelle lähti myös Natali-tyttären opiskelutoveri Anna Hashba. Onni potkaisi seuruetta, kun oppaaksi ilmaantui erikoisasiantuntija Tatjana Zintsuk (oik.).

 

Tervetuloa suomalaiset!

Obeliskista ovat vaikuttuneita myös isä ja poika, Aleksei ja 5-vuotias Misha. Kolmattaan odottava äiti vaunuineen jättää suosiolla kalliokäynnin miesväelle.

Ensimmäistä kertaa luonnonpuistossa vierailleella pietarilaisperheellä riittää koettavaa paikassa, josta he kuulivat vasta edellispäivänä Viipurissa.

Viisivuotiaan vauhti hirvittää sivustakatsojaa, mutta Tatjana Zintsuk rauhoittelee puistossa käyvän yllättävän vähän onnettomuuksia.

”Turvakaiteita on kyllä suunnitteilla.”

”Liikuntaesteisetkin pystyvät kulkemaan täällä historiallisilla kujilla”, hän vakuuttaa. Ja toivoo suomalaisten tulevan Monrepos’hon entiseen tapaan.

”Suomalaiset ovat tehneet täällä suurimman työn. Vapaaehtoisia on tullut myös Moskovasta, pelkästä rakkaudesta kauneutta ja historiaa kohtaan. Ehkä suomalaisia kiinnostaa puiston luonnonvaraisuus.  Vielä on mahdollista nähdä Monrepos lähes luonnontilassa.”

Vaan kuinka kauan? Maailmanpankki myönsi jo vuosia sitten rahoituksen alueen kunnostamiseen. Hanketta on siirretty, viimeksi vuoteen 2017. Ehkä korjaustyöt silloin lopulta alkavat?

Lisätietoa Monrepos’n puistosta