Metsästysretki

Rosa Liksom

Roni, Juho ja mä päätimme lähteä perinteiselle metsästysmatkalle varhain
lauantaiaamuna. Tarkoitus oli tavata mun luona ja hypätä faijan katumaasturiin ennen ysiä. Toisin kuitenkin kävi. Roni lähetti tekstarin puoli ysiltä, että on nukkunut pommiin ja myöhästyy snadisti. Kokemuksesta tiesin, että Ronin snadi on vähintään kaks tuntia. Mä pakkasin auton valmiiksi, safkat, bisset, kamerat ja aseet. Sitten soitti Juho, että sori tuli kauhee flaidis pimun kanssa ja nyt sen kylkeen pistää niin saatanasti. Oli menossa päivystykseen. Okei. Mä mietin hetken, epäröin, mutta soitin kuitenkin Antonille, mun systerin entiselle kundikaverille ja pyysin sitä messiin. Se oli heti että allright. Sehän on
aina valmis, kun metsälle menosta on kyse.

Puolen päivän aikaan me surffasimme Kehä kakkosella. Tunnelma oli puhtaasti
hyvä. Paria tuntia myöhemmin parkkeerasin auton tutulle hiekkakuopalle. Heitimme reput selkään, minä otin aseet ja lähdimme etenemään. Ilmasta vaan sen verran, että oli pilvinen loppusyksyn päivä. Metsä otti meidät vastaan viileenä, kosteena, mutta ystävällisenä.

Päätimme kiertää lammen sen eteläpuolelta, vaikka siellä maasto on kivikkoista. Pohjoispuolella on vetinen suo eikä kukaan halunnut kastella jalkoja heti alkumatkasta. Kävelimme hissukseen ensin mä, sitten Anton ja vikana Roni, joka haahuili omia polkuja niinku aina.

Saavuimme tutulle nuotiopaikalle. Sen vieressä on metsähallituksen
rakennuttama tilava laavu, jolla oli mitä ilmeisimmin yövytty, koska joku oli jättänyt nuotion jämät kytemään. Pudotimme reput laavulle, asetin kiväärit paksun petäjän ympärille ja Roni herätteli nuotion. Se kaivoi esiin termarin, johon se oli himassa keittänyt perinteistä Jallukahvia. Tulistelimme hetken hiljaisina miehinä. Mä katselin postikorttimaisemaa. Vastarannalla ui sorsapariskunta.

Roni meni lammenrantaan, pesi kasvonsa ja tuli takaisin. Se sanoi, ettei sitä
huvita metsästää vaan jää laavulle relaamaan. Vilkaisin Antonia, se hymyili sille ominaiseen tapaan ja nyökytteli rauhallisesti päätään. Niin tyypillistä Ronia, mä ajattelin. Sen metsästysvietti oli harvinaisen huonosti kehittynyt. Yhdelläkään metsästysretkellä Roni ei ole ampunut mitään. Ase sillä on joskus ollut kädessä, mutta se on käyttänyt sitä lähinnä vaellussauvana. Mutta Roni tekee vitun hyvää nuotiosafkaa ja siksi se on must. Ja muutenkin. Ronin seurassa kaikkein levottominkin jätkä rauhoittuu. Ronin mä olen tuntenut aina. Me oltiin samassa päiväkodissa ja käytiin samat koulut. Vasta yo-kirjoitusten jälkeen kumpikin teki oman valintansa. Mä menin TKK:hon ja Roni valtsikkaan sosiaalipsykologian laitokselle.

Oli aseiden jaon aika. Olin jo melkein antamassa isän Tikka-kivääriä Antonille,
kun muutinkin mieleni ja heitin sen Ronille. Roni nappasi sen tyylikkäästi ja laittoi nojaamaan laavua vasten. Omaa asettani Jaguar-haulikkoa pidin vasemmassa kädessä ja Antonille jäi vanha Mauser. Se tutki hieman ylimielinen ilme kasvoilla asetta ja naurahti. Ase oli ollut isoisäni metsästyskivääri. Isä oli lahjoittanut sen minulle vaarin kuoleman jälkeen. Isä oli todennut, että aseessa täytyi olla jotakin vikaa, koska kukaan ei ollut saanut sillä ammuttua yhtään eläintä.

Roni jäi tulille ja me suuntasimme syvälle kutsuvaan metsään.

Mulla oli kartta ja kompassi. Käveleskelimme muutaman tunnin puhumatta
sanaakaan. Antoniin mä tutustuin, kun se alkoi hengaan mun systerin kanssa. Mä pidin siitä oikeastaan heti enkä vähiten siksi, että se harrasti myös metsästystä. Antonhan on ihan eri maata kuin Roni ja mä. Se on syntynyt Haukilahteen, sen faija on IBM:n patu, joka asuu puoleksi jenkeissä. Sen mutsipuoli on oikea gambialainen kisu, jota Antonkin väittää naineensa. Anton valmistui ekonomiksi jo kaksi vuotta sitten ja sillä on muhkee osakesalkku. Massii on, mutta jätkä ei vaan saa hankituksi omaa asetta. Mun ja Antonin
välillä kaikki meni hienosti siihen asti, kun se nappas mun systeriä. Vaikka mä jotenkin miehenä myös ymmärrän sitä, niin meidän välit ei ole koskaan sen keissin jälkeen palautuneet. Särö jäi ja se näyttää pysyvän.

Ennen kuin saavuimme tuttuun väijypaikkaan, Anton rääkäisi: hanat auki, rai,
rai, rai / paita pois, housut alas, nai, nai, nai. Mä säikähdin ihan oikeesti, koska metsän syvässä hiljaisuudessa se kuulosti jotenkin ylimääräiseltä, karmeelta. Mun reaktio huvitti Antonia. Se läimäytti mua voimalla selkään ja virnisti. Mun teki mieli kolauttaa sitä Jaguarin perällä perseeseen, mutta rauhoituin nopeasti niin kuin sen kans kuulemma pitää.

Olimme vihdoin perillä. Siltä väijypaikalta olin joka syksy ampunut jäniksen tai
kaksi. Anton meni passiin ison kiven taakse. Mä asetuin makaamaan myrskyn kaataman hongan suojaan. Odotelimme pitkään ja hartaasti. Mitään ei tapahtunut kunnes nostin päätäni ja vilkaisin Antonia. Sen ilme oli hyvin kummallinen ja samalla se suuntasi aseen mua kohti. Ehdin kuulla naksahduksen ennen kuin vetäisin pääni kiven taakse. Kusi
valahti pitkin housunlahjetta. Mitä vittua!

Anton tuli mun luo ja se hymyili. Se sanoi huvittuneella äänellä, ettei tiedä mikä
siihen meni. Että sori vaan. Mä nappasin Mauserin sen kädestä, poistin siitä patruunat ja yritin katsoa sitä silmiin, mutta se käänsi päänsä pois. Mä näin, että sitä huvitti edelleen. Eniten tietty mun märät byysat. Mä olin yhtäaikaa niin raivona ja käkenä että vapisin. Päätin jättää metsästyksen siihen ja palata nopeasti nuotiopaikalle.

Lähdin hämmennyksen jopa kauhun vallassa tallustelemaan Ronin luokse.
Anton seurasi, vaikka sanoin sille, että menee vittuun. Vilkaisin pari kertaa karttaa ja suunta tuntui olevan oikea. Pian oli pimeää eikä tuttua polkua näkynyt missään. Otin kompassilla uuden suunnan ja tutkin karttaa. Anton kulki muutaman kymmenen metriä jäljessä. Pian vaikutti siltä, että olin tottuneena metsänkävijänä liukunut liikaa länteen päin. Kaivoin taskusta otsalampun, otin uuden suunnan. Kuulin kuinka Anton myhäili itsekseen.

Jonkin ajan kuluttua saavuin pienen järven rantaan. Näin kauempana laiturin ja
suunnistin sitä kohti. Laiturilla oli pakko myöntää, että olin eksynyt todella pahasti.

Rantatörmällä oli pieni, vanha kesämökki ja sen takana sauna. Mä näin kuinka
Anton meni mökin avoimesta ovesta sisään. Kävelin saunalle. Kiukaan alle oli aseteltu puut valmiiksi. Anton tuli saunalle ja pyysi jotenkin teennäisesti anteeksi. Se ehdotti, että jäisimme yöksi mökkiin, koska kaapissa oli ruokaakin. Pakkohan niin oli tehdä. Menin saunan taakse ja soitin Ronin kännykkään. Roni vastasi unisena. Mä kuulin heti sen äänestä, että se oli myssytellyt. Mä kerroin, mitä oli tapahtunut. Roni kuunteli kärsivällisesti ja sanoi, että nou hätä, kyllähän sä Antonin tunnet. Muistutti mua viime keväästä ja Antonin järjestämästä hässelistä Ruotsinlaivalla. Sekin oli vain Antonin läppää. Ei mitään vakavaa. Lopuksi se lupas laittaa vitun hienon aamiaisen, kun tulemme
takas. Mä suljin puhelimen ja mietin hetken. Ruotsilaivalla Anton veti viisikymmentä shottia, juoksi alasti karaokebaarissa ja hyppäsi lopuksi yläkannelta mereen. Me oltiin, että jumalauta nyt se delas, mutta ei mitään. Pintasukeltaja pelasti sen jäiden seasta ja jätkä vain hymyili, että vittu on mahtava fiilis. Voiko toista ihmistä oikeasti tuntea? Tunsinko minä Antonin?

Mä lämmitin saunan. Anton istui mökin rappusilla ja vihelteli. Riisuin vaatteet
saunakamariin ja nousin istumaan lauteille. Anton hiippaili mun viereen ja heitteli todella rankasti vettä kiukaalle. Löylyä, löylyä, se kuiskaili. Kiiruhdin ulos, hipsin laiturille ja hypähdin syksynkylmään veteen. Kun nousin laiturille, Anton oli siinä mua vastassa. Sen kasvoilla oli se sama saatanan v-mäinen virnistys. Mä vetäisin sitä näköön sellasella forssilla, että se huojahti rantaveteen ja löi päänsä laiturinreunaan. Se rämpi ylös kiroillen
ja sen päästä valui veri. Nyt ollaan kusipää tasoissa, mä sanoin sille. Se nyökäytti päätään ja pyyhki verta kämmenselkään.

Mä heräsin aamupäivällä saunalaiturilla hyttysten raatelemana. Olo oli hyvin huono. Se mitä muistin, Anton oli löytänyt kaapista hernaritölkkejä, pari kossupulloa ja mäyräkoiran. Me juotiin kaikki pois. Känistiin, ähellettiin, naurettiin, painittiin pihalla ja kontattiin hyttysparven keskellä. Aamuntunteina oli päästy sellaseen sopimukseen, että kaikki muut naiset on pelkkiä vittuja paitsi mun systeri ja että siitä hetkestä eteenpäin annettaisiin menneiden olla.

Nousin ylös ja huusin Antonia. Ei vastausta. Menin sisälle mökkiin, saunaan,
kiersin pihapiirin. Ei mitään. Mä soitin sen kännykkään. Ei yhteyttä. Rupesin todella huolestumaan. Istahdin kannonnokkaan ja soitin Ronille. Anton vastasi sen kännykkään ja naurahti, että missä sä luuhaat, aamiainen on ready ja kaikki aivan vitun jees. Sen ääni oli jotenkin kummallinen. Mä aloin etsiä kamojani. Reppu löytyi, mutta molemmat aseet olivat kadonneet, samoin kartta ja kompassi. Ei vittu! Ryntäsin metsään ja juoksin kuin mielipuoli reilun tunnin mittaisen ikuisuuden ennen kuin saavuin laavulle. Olin varma, että pahin oli jo tapahtunut. Mutta ei mitään. Siellä rauhallisena palavan nuotion ääressä
loikoilivat molemmat jätkät. Roni poltteli jointtia ja Anton siemaili levollisena kahvia. Ja aivan. Minua odotti tyytyväisten jätkien lisäksi hienosti katettu kenttäaamiainen.