Kaluboi

Two hours twenti minits
Katselen kartasta linjaa, josta piti tulla Suur-Suomen tärkein liikenneväylä. Junarata Suomen ja Venäjän välille. Sallan jälkeen, vähän ennen Kelloselkää merkinnät muuttuvat agliksi sutuksi. Yläkulmassa lukee hämäläisenhailakalla posti- ja lennätinlaitoksen kirjaintyylillä: ”Kemijärvi-Kantalahden rata.”

Ollaan junavaunussa keskellä tukinnielemää suota, Sallassa lähellä Venäjän rajaa. On elokuu 1944. Kaikilla on nervi pinnassa. Suomi häviää­ kohta.

Katson rataa ja minua alkaa huimata. Radan kautta Suomi yhdistetään Neuvosto-Venäjään. Rata halkaisee Suomen kahtia vasemmasta kainalosta Oulun lanteeseen, ja täytyy olla täydellinen dorka jollei ymmärrä mitä se merkitsee. Radasta tulee kuin suoni, jota pitkin saattaa kylvää mitä tahansa myrkkyä Suomi-neidon sisuksiin. Kun tulin rakennushommiin, intoilivat kaikki siitä, miten rata helpottaisi sotatoimia kummasti. Sitä pitkin voisi kärrätä omia joukkoja Neuvostoliittoon mielin määrin, ja paluulastissa ryssävankeja pelloille töihin. Mutta nyt jokainen ajattelee toisin. Sitä, että rataa pitkin voidaan tuoda jotakin Suomeen päin, ei sieltä pois.

Ryssä Drejev vaati viime viestissään, että radan pää pitää ilmoittaa koordinaatteina tai alkaisivat toisenlaiset päät putoilla. Suomalaisten rata oli vedetty sillä tavalla että se leikkasi rajapintaa 350 metriä pohjoisempana kuin ryssien rata. Tahallaan, ymmärsin.

– Ammuu, kuiskaa Moilanen, (kyllä mää sen kuulen).

Teiniarpinen, siviilissä pappiskokelaan virkaa toimittava Palokka kikattaa drunkissa:
– Kusi-Lehmänen, Kaluboi...

Hörppään työnjohtaja Huuskosen tarjoamaa paloviinaa ja ajattelen: Ammukoot. Kikatelkoot. Vielä kun henki kulkee. Mää olen ny Big Boss, kielimies Lehmänen. Osaan engelskaa ja fingelskaa ja meksikaania ja ryssääkin opin, kun aikanaan hyttikaverina Ameriikkaan oli joku kirgiisi. Kieli tarttuu mun päähän, samalla tavalla kuin hirvikärpänen kuontaloon. Ennen olin siitä lesona, nyt en ole varma kannattaako. Kielipään takia Huuskonen on hommannut mut kunniakomennukseen tänne reutuaavalle.

Nyt sekin uskoo, mitä Moilanen on kertonut musta.

Kolme kuukautta olen viestimiehenä pitänyt ryssää tyytyväisenä. Koettanut olla kertomatta radan valmistumisesta. Nyt ne käyvät kuumina. Katson Moilasta ja Palokkaa. Ilman mua nuo ammujat oisi ammuttu aikaa sitten. Ilman mua täältä ei selviä hengissä kukaan.

Twoo hours six minits
– Nonno, pojjat, antakeehan sen Lehmäsen kaluboin olla ny, tuumaa työnjohtaja Huuskonen, samoilta lakeuksilta kuten me kaikki. Sen isä oli Lapuan liikkeen tsiiffejä. Sillä tuostakin on johtaja tehty. Huuskonen on johtajana ok kun ei ole drinkannut gonjakkia aamuun. Silloin sillä on hedari eikä se jaksa pitää puolia.

– Ryssännussija, kuiskaa Moilanen, ja tarkoittaa mua.

Leukaa kiristää, mutten nosta päätä kartasta. Satuttaa ehkä eniten, että tuo vielä maanpetturiksikin keksi väittää, jo ennen kuin sellaiseksi aloin. Sillä sellainen olen. Treitori. Mikä on uskomatonta, koska mut on kasvatettu ryssäntappoon ja palvomaan isänmaan liikavarpaita niin kuin muutkin lakeuksilla, ja jos vapaussodassa kaheksantoista ei olisi sattunut sitä äksidenttiä, olisivat ottaneet mukaan heimosotiin, joissa piti vapauttaa Karjalan heimoveljet ryssän ikeestä. Mutta Moilanen teki temppunsa ja väittivät mun ampuneen itteäni jalkaan ja kusseen housuun, ja selleruuska äitini lähetti Ameriikkaan oppimaan kieliä. Luulin pääseväni pakoon kaikkea, homottelua ja änkytystä ja tuota Moilasen harjoittamaa sakinhivutusta. Vaan täällä sitä ollaan, samalla porukalla kuin päälle kakskytä vuotta sitten. Silloin ajettiin ryssää maasta ja nyt estetään sitä tulemasta tänne takaisin.

Twoo hours van minit
Työnjohtaja Huuskonen naputtaa sinisellä karttaan vedettyä rataviivaa. Tuhruinen kartta Kemijärveltä Kursuun, Lokijänkään ja Salmivaaraan. Tarkoitus oli vetää rata Suomen rajalle ja yhdistää Muurmannin radasta erotettuun sivuraiteeseen. Näin ryssä määräsi talvisodan rauhanehdoissa vuonna neljäkymmentä. Välirauhan aikaan Neuvosto-Venäjä painosti hankkeen toteutukseen kovasti, helprediä on esitetty. Me niistä Suomen puolella kohteliaasti kieltäydytty.

Miehet ympärilläni hikoilevat ja haisevat, kukin omasta syystään. Huuskonen on drinkkinyt gonjakkia kolmatta viikkoa ja kärsii kroonillisesta hedeikistä. Hyttyset ja paarmat leijuvat yllä valittavana pilvenä. Haron niitä sormilla kouraan, kunnes muistan, mitä pääluottamusmies Moilanen jo silloin kotopuolessa irvi:

– Kattokaa Lehmäsen sormet on jotenki hinttarit!

Ameriikassa sanottaisiin että friik.

Läksen ulos ja alan smoukata.

– Ei mitään smoukkaustaukoja nyt! Laiton straikki!

Moilanen tuppaa vierelle, tykkää matkia puhettani. Tarjoaa multa sneikkaamaansa Lucky Strikeä.

– Stänk juu.

Tshiigaan Moilasta ja ajattelen, että sitä pännii kun se osaa vain finskaa ja sitäkin auttavasti. Ässät ikävästi sojossa, tuntuvat kitalaessa fiskiruodoilta.

– Eikö sinne Ameriikkaan muka jääny raiteita rakennettavaksi? Moilanen ivaa.
– Nouei, murahdan.

Mää en koskaan ole ollut laiska. Äitini Aila Lehmänen, hurskas peräpuolen sylkijä, senttasi minut vapaussodan jälkeen Ameriikkaan toivoen, että siellä ymmärrettäisiin tämä oritsionaali persoonani ja että oppisin tekemään töitä. Ei nää tajua. Että mää bildasin siellä niin helvetisti rataa, unohtaakseni, häpeääni, kaiken vuoksi. Reilveissiä syntyi ensin reerian halki idästä länteen, pistettiin palkkia sinne niin että mantereen kohtu lotisi. Ja sitten vedin kiskotusta yhden huutomaan yli pohjoisesta etelään, ja kun vörkit loppu ni a vot, tuli semmonen señora Huerta etelästä ja meikäpoika hoiti hommat houmiin Meksikossakin. Sain kaiken rediksi ihan ennätysajassa, mitäs siihen nyt ois menny, muutama hassu viikko. Vaan ei täällä uskota. Moilanen väitti lukeneensa quite sure että reerioitten läpi kulkeva junarata oli rakennettu jo edellisellä vuosisadalla. Oli kaivanut jostain lehden, jossa majavalakkiset ja cowboyhattuiset miehet ampuivat puffeleita ja intiaaneja junan ikkunasta. Ja Palokka tietysti todisti kuvan olevan todistusvoimaltaan väkevän. Amen.

– Mitäs sää noista hoksnokista, Huuskonen on tullut viereen, taputtaa olalle ja ojentaa putelia:

– Otakko pirraa?

Otan ruskeasta putelista huikan ja kaivan taskukellon esiin. Tunti kolmetoista minuuttia. Sitten on kello kuusi ja ryskyy. Niin ryssä Drejev laittoi viime viestissä.
Siihen mennessä minun pitäisi lähettää radan koordinaatit ryssille ja tehdä junaporukka vaarattomaksi.

Katson Moilasta enkä osaa päättää, tahdonko nähdä sen naaman blosahtavan vasten ratapaalua. Oma syynsä, koko gängi. Ovat koko ajan haukkuneet Kusi-Lehmäseksi Moilasen johdolla. Ja ammuneet perkeleet ihan niin kuin ammuivat ja rääkkäsivät kotopuolessa, latotansseissa usuttivat näteimmille likoille pokkaamaan ja lahjoivat ne sitruunasoodalla, että antaisi pakit. Varmasti lahjoivat. Hupinsa saivat. Ja nyt tämä Kaluboi. Siksi niitten aivot ovat kohta pitkin ratapölkkyjä.
Mutta entä Huuskonen? Sillä on kidsejä.

Fiftynine minits
Mikä tekee minusta treitorin? Milloin on määrätty, että se mitä teen kohta on ratsionaalisesti wrong? Työnjohtaja Huuskonen on hurskas isänmaallinen. Silti se ei tehnyt mitään silloin heimosotien alussakaan, kun minut Moilasen johdolla sidottiin puuhun, kastettiin pallit hunajalla ja annettiin muurahaisten syödä. Se on semmoinen hiljainen hyväksyjä, sillä tapaa julmin kaikista.

Katson Palokkaa ja Moilasta ja Huuskosta ja vihaan niitä. Siinä ne smoukkaavat, ranteet rentoina ja varmoina toisistaan. Ne ovat muka veljiä, mutta ainoastaan, koska ovat samasta suojeluskunnasta. Puserran kättä kastanjetin ympärille ja ajattelen Vera Crutzia niin kuin aina, kun tiukka paikka on. Vera tietäisi, mitä tehdä. Vera ymmärtäisi minua. Nämä eivät tajua, miten liipasimella kaikki on.

Fiftyfour minits
Viimeinen niitti oli se maksupäivä, peidei, kun työnjohtaja Huuskonen makasi salonkivaunun lattialla hedeikissä. Moilanen pääsi hoitelemaan raha-asiat.

– Palkat tuli! Palokka hoilasi jo kaukaa, se oli käynyt hakemassa postin kyliltä resiinalla.

– Mää mitään palkkoja teille rupee jakeleen, Huuskonen mesosi ja sammui.
Moilanen pääsi ohjaksiin. Illasta se piti miitingin petiruumassa. Ja ai kun se nautti. Istui kalsongeissa sängyllä ja piti muhkupolvilla kiinni palkkalippaasta.

Mun piti saada korotusta. Olin tshekannut luvut. Moilanen alkoi närskyttää sillä manteliäänellään:

– ”Käskylehden n:o 54/42 esitettyjen tuntipalkkojen järjestelyn johdosta esitetty oheisena uudet tuntipalkat.” Majalalle first class ja silleen sen mukaan 40:50 markkaa, Lapin lisää seitsemän markkaa, hyvän miehen lisää five procent eli kaksi markkaa kolme penniä eli 49 markkaa 53 penniä.

Sitten tuli mun vuoro. Moilanen veti henkeä. Näin ilmeestä, että tätä se oli ventannut.

– Lehmäselle sen sijaan annetaan peruspalkan lisäksi Lapin lisää mutta otetaan pois huonon miehen vähennys.

– Mitä helvettiä?

– Kalupojan vähennys, Palokka tirskahti: – Housuunkusijan ja ittiäänampujan.

– Jää maksettavaksi 43 markkaa 45 penniä. Ja siitäkin mää otan osan pois. Jääköön nelekytämarkkaa Ameriikankävijälle.

Stirrasin öögat sirrillä.

– Ei mitään personaalia. Tälleen se vain menee: ”Korkeintaan puolia mestarien työkunnasta voidaan katsoa hyviksi miehiksi ja hyvistä enintään kolmannekselle voidaan maksaa 15% lisä ohjepalkasta.” Tämmösiä pitää pläänätä tarkkaan, kato.

Sinä iltana laitoin ryssä Drejeville salauskiekkoa apuna käyttäen skriptatun sanoman, että Galuboj44 antaisi niille Suomen puolen radan koordinaatit. Itketti niin etten meinannut saada tupakkia käärittyä. Mietin puruja sylkiessäni, että räjäytän saatana kaikki. Sitähän ne oli kerjänneet. Sidon viimeiseen ratakiskoon ja annan posottaa.

Makasin illalla työmaakopissa ja kuuntelin räkän laulua yössä. Kalisuttelin kastanjetteja ja suljin silmäni. Driimasin Vera Crutzin lempeänsumeasta katseesta silloin sinä ainoana yönä, kun nukuimme yhdessä. Kuiskasin:

– Vera Crutz, quelle chiquita señorita! Ay ay ay!

Ei nää usko moilashuttuset, heimoveljet, että mulla oisi sellasta naista ollukaan kun Vera.

Vera Crutz on ainoa hyvä asia, mikä mulle on ikinä tapahtunut. Sellasta trapolia tää mun laiffi on ollu. Yhtä kurmootusta ja tuskaa.

Me emme koskaan rakastelleet. Nuotiolla soitettiin banjoa ja joku kalisutti kalkkarokäärmeen hännänpäästä tehtyjä kastanjetteja. Vera Crutz, soldatera, kömpi viereeni serapelle. Yö lemusi hevoselle, lannalle ja kukkiville agaavepuille. Ei oltu pohjoisessa. Havupuitten, setrien ja tammien humina oli jäänyt Sierra Madren taa. Maa oli nahankuivaa, meidän suojanamme kasvoi kaktus, jonka pää oli sulanut lampaannaama. Vera Crutz ei kysellyt, miksi olin niin kaukana kotoa. Koetin kertoa. Vapaussodan alusta vuonna kahdeksantoista, ja kuinka olin muka kussut housuuni ammuttuani itseäni jalkaan. Kuinka en sen vuoksi koskaan voisi mennä kotiin.

– Shhh. Hiljaa. Hiljaa nyt, poika. Sussa on gringo sellainen ominaisuus, että se pelottaa ja ärsyttää toisia. Meillä päin niitä sanotaan miehiksi, joilla on naisen sielu.

Vera Crutz hiveli ohimoitani, ja ajattelin hänen iljettyvän minusta. Mutta Vera Crutz vain kietoitui ympärilleni ja hengitti minut uneen. Jotenkin tuo ylämaan intiaani ymmärsi, mikä minä olen. Eripuinen, en rakorohkea. Sellainen, joka tykkää kun silitetään hiljaiseksi. En koskaan kajonnut häneen, vaikka pojille muuta intin.

Ajattelen, että Vera Crutz halusi antaa minulle jotain mistä kertoa ja kerskata, etten olisi niin paljas kaikkien katseiden alla. Vastapalvelukseksi johdatin hänet pimeän turvin vuorten läpi johtavan solan juurelle.

– Sinun pitää taistella, gringo. Mutta ensin pitää tuntea, minkä puolesta.
Ajattelen tänään, että taistelen ainakin Vera Crutzin puolesta.

Fifty minits
Miten helposti sitä heilahtaakaan väärälle puolelle. Mietin mitä Vera tästä sanoisi. Olenko valinnut oikein? Minua ei koskaan ennen ole haluttu mihinkään. Kun ryssä Drejev kaksi viikkoa sitten laittoi sanoman, että ryssien neuvottelujuntta oli tulossa puhumaan, miten radanpäät Suomen ja Neuvostoliiton rajalla yhdistettäisiin, en edes kuvitellut, että minua jo juoruiltiin vakoojaksi.

Ryssien komitea saapui paikalle puolitoista tuntia myöhässä, selvästi päihtyneenä ja kunniamerkkejä kilisten. Varsinkin se politrukki Drejev oli oikea tomppeli. Jossain vaiheessa iltaa siirryttiin salonkivaunuun ja valtuuskunnalle tarjottiin virvokkeita. Venäläiset halusivat nähdä junan liikkuvan, ja niin sitä ajettiin edestakaisin suon keskellä kohoavaa mäkeä. Drejev piti puolentunnin mittaisen puheen kommunismin hyvistä puolista, läikytti gonjakkinsa, unohtui sitten haikailemaan Ukrainassa asuvan fämilinsä perään, oksensi sylkykuppiin ja erehtyi kähmimään luottamusmies Moilasta, jonka oli tarjoilua varten pitänyt pistää essu päälleen ettei työpuku sotkeentuisi. Vetkun tyrnimarjakiisselin tarjoileminen hytkyvässä junassa ei ollut leikin asia. Loppuillasta Drejev jahtasi jokaista suomalaista vuoron perään, ahdisti nämä nurkkaan ja alkoi värvätä vakoojaksi.

– Galuboj, Shuomessa sinule ej anneta arvoa, Drejev sihisi minulle ja sohi rintapieleen.

Drejev suositteli koko konkkaronkalle loikkaamista Neuvosto-Venäjälle, mikä aiheutti huvittunutta närkästystä suomalaisissa. Huuskonen taas otti kaikki paikallaolleet puhutteluun ja laati raporttia raportin perään siitä, mitä oli ehdoteltu.

Paha juttu oli, ettei Huuskonen ollut päissään kuten tavallista. Se oli tehnyt koko illan isänmaallisia muistiinpanoja ja sanoi pistäneensä merkille, ettei Drejev koettanut vikitellä minua. Ja minähän se tässä olin kielimiehiä.

Kyllä Huuskonen sen huomasi, että Drejev oli kimpussani koko illan. Kutsui Galubojksi. Siitä Huuskonen sen Kaluboinkin keksi.

– Sää Lehmänen olet jotenkin deingöröösin oloinen mies, Moilanen veisti.

– Jollet olis nuin agli ja punttiinruikkija, niin pitäisin sua sapotöörinä, säesti Palokka.

Teki mieli sanoa, ettei se kait naamavärkkiä kato, mutta pidin turpani. Menin parakkiin, otin kalenterin ja ruksasin siihen ison ruksin tämän päivän kohdalle.

Ten minits
Tänä iltapäivänä olin lahjonut Huuskosen Moilaselta varastamallani piipputupakalla ja parilla hörpyllä gonjakkia. Huuskonen oli ottanut kartan käteensä ja näyttänyt tottuneesti. Ratojen päät eivät kohdanneet alkuunkaan.

– Perkeles, pääsi minulta.

Tästä ei ryssä Drejev tykkäisi.

Zerou zerou
Mitä Vera Crutz ajattelisi. Ymmärrän, ettei Vera Crutz millään hyväksyisi maanpetturia, treitoria.

– Sinä gringo olet hyvä mies, Vera kuiskasi kun pidimme toisemme lämpimänä tähtien ja villaisen serape-peitteen alla.

Ainoa kerta, kun minua on sanottu hyväksi. Tai edes mieheksi.

Ei tämän näin pidä mennä. Täytyy peruuttaa kaikki. Lähden juoksemaan parakille. Pääsen ovelle ja huohotan:

– Ryssä tulee…

Parakin seinään napsahtaa paarma tai ampiainen.

– …ampuu!

Moilanen kömmeltää tarpeiltaan suon laidasta ja huutaa.

– No ammuu ammuu, Huuskonen virnistää parakin penkiltä ja ottaa huikan.

Tuntuu, että on pakko sanoa jotakin, ekspleinata. Noitten syytähän tämä on:

– Shit my fuck teitä aatteenveljeksiä! Mua rääkänneet kakskytä vuotta vanhasta jutusta. Meksikoon piti mennä häpiää pakohon! Ja kattokaa miten kävi.
En saa sanaa suustani. Keuhkot pinttaavat.

– Ammuu ammuu! hoilottaa Huuskonen.
– Ei kun ampuu!

Jotakin napsahtaa taas vaununseinään, sitten kuuluu laukaus. Ääntä nopeampi luoti, ehdin ajatella. Moilanen kiskaisee minut parakin portaalta maahan.

– Ryssä ampuu!

Nyt on tosi kyseessä. Vilkaisimme Moilasen kanssa toisiamme.
Mitä helvettiä nyt pitäisi tehdä?

Huuskonen oli jo ulkona ja huusi veturin kyljestä paniikki äänessä:
– Ryssä tulee!

Rajan tuntumassa tulitetaan. Heittäydymme vaunun taakse piiloon ja läksemme ryömimään kohti veturia, jossa ovat työmaan aseet. Puolimatkasta Huuskonen lähtee juoksemaan kylkimyyryä. Moilanen lakoaa vierelläni.

– Ei tässä mittän trapolia ole, haukon henkeäni repiessäni Moilasta tuppaan taa.
Sen keuhkoissa kurlaa.

Kysyn kun on pakko tietää:

– Sillon vuonna kaheksantoista. Tulit nurkalle ja tähtäsit. Miksi? Ja sitä Kusi-Lehmästä tääl koko ajan muumuttelette.

– Sua on vaan Lehmänen kiva kiusata. Ei siinä muuta.

Ummistin silmäni ja mietin mitä Vera Cruz olisi tehnyt.

– Pitää olla uskoa ihmisiin, nauroi Vera Crutz kun kysyin hyvästellessä, miten hän mahdollisesti kuvitteli pääsevänsä vuorten yli kotiin. – Pitää antaa anteeksi muttei unohtaa.

Aavikko ja punertavat kalliot. Pystyynkuolleet palisanteripuut, kotka kiertelemässä ainoan näkyvissä olevan varjon yllä. Vera Crutz kurotti päätään kohti punervaa taivaanrantaa. Hänen hiuksensa lensivät tuuleen kuin korpinsiivet, kaukana juna jyskytti eteenpäin.

– Lehmane! Gringo! Hasta la Victoria Siempre! huusi Vera Crutz, ja hänen äänensä jakosi yllättäen heränneessä tuulessa kahtia, toinen pää kohosi korkeuksiin samalla kun toinen hulahti sisään kaukaisen junan ikkunasta. Nauru pitkin valkoista villahametta ja vuorenseiniä kuin väkevä maalaus.

Ei sitä voi selittää. Että miehestä tulee petturi sattuman, ei vakaumuksen kautta.
Koetan tukea Moilasen päätä ylös, jottei bloodi tunkisi sen suusta.

Laukaustenvaihto rajanpinnassa on lakannut. Näen Palokan makaamassa vähän matkan päässä ilman toista kättä. Mietin, näyttävätkö minun sormeni edelleen hinttimäisiltä. Missä vaiheessa täällä on kranaatteja viskelty?

Politrukki Drejev kuuluu huutavan nimeäni rämeenlaitaan syntyneen linjan ylitse:
– Lehmanen, Galuboj!

Galuboj tarkoittaa vaaleansinistä, ja se taas tarkoittaa ryssäksi homoa.

Paskaryssä. Tahtoo suomalaisten ampuvan minut. Kostoksi siitä etten ollut tuonut sille heti koordinaatteja. Tai suostunut ottamaan sen vehjettä käteeni silloin nurkalla, sinä iltana kun se jahtasi kaikkia ja värväsi Puolueeseen. Koetan muistella, oliko silläkin lyhyet sormet.

– Kyllä minä sut tunnistin. Galuboj, hinari.

Ja ymmärrän: ei se siitä miksikään muuttuisi Venäjälläkään. Huutelu, sormien mittailu. Mieleen tulee yhtäkkiä kuva Vera Crutzista, joka seisoo aavikolla ja huiskuttaa junalle:

– Sinussa on gringo vain sellainen ominaisuus.

Revin Moilasen housulahkeen ja koetan tyrehdyttää reidestä tursuavaa hurmetta. Sitä itkettää. Tartun Moilasta kourasta eikä se ole niin niljakas kuin olisi voinut luulla.

– Yhen asian mää haluisin viel sanoa.

Kumarrun kuuntelemaan. Moilanen muodostaa sanoja hitaasti, huulet tärisevät. Jotakin sovinnollista siinä on.
– Että sen mää vielä haluisin…

Träkkään sille piipun hampaitten väliin. Raavin tikkutulen saappaanpielestä. Silitän Moilasta ja kumarrun sen puoleen niin kuin äiti lapsensa. Se kuiskaa:

– Anteeks Lehmänen… se olin mää joka ammuin sua jalkaan sillon kaheksantoista.

Siinä se on. Tunnustus. Vanhaa knowlidsia, mutta ihan nice tähän väliin. Katson muurahaista kihisevää uppojänkää ja hetettä, joka aiemmin nieli tukkipuuta niin että lotisi. Näen Drejevin heiluttavan nyrkkiä, kuuluu ehkä laukaus. Moilasen pää lepää polvella. Sen paljaassa sääressä juoksee kusiaisia. Annan niitten purra sitä reisiin ja ylemmäs.

– Nouthing, ei se mitään, kuiskaan, ja tulee fiilinki että sou it gous, näin tämä nyt menee. Kaluboi hoiti haulit himaan.

Anteeksi saa antaa muttei unohtaa.

Sitten kuuluu taas laukaus, ohimossa jyrähtää ja maailma sinkoutuu pään sisällä mustaksi avaruudeksi. Jossain sen laitamilla seisoo Vera Crutz ja huiskuttaa, huiskuttaa, huiskuttaa. Toivon totisesti, että ainakin Vera on löytänyt tiensä vuorten ylitse kotiin.