Rusketusraidat

Johanna Sinisalo

Anteeksi, mutta huomaan, että katselitte hieman ihmetellen tuota kaunista naista. Niin, juuri häntä, joka tuli seurassani vaunuun ja lähtiessään suikkasi minulle lämpimän suukon. Katsokaas, tuolla asemalaiturilla hän nyt huiskuttaa. Hei hei, rakas!

En yhtään oudoksu, että kiinnititte huomiota meihin: eihän se liene aivan tavallista, että junaan asti saatellaan, aikuista ihmistä. Mutta meillä sattuukin olemaan aivan harvinaisen onnistunut avioliitto.

Niin, en minä muuten tätä asiaa selittelisi, mutta kun vähän oli teidän ilmeenne semmoinen. Kuin ette oikein tahtoisi uskoa, että milläs lihaksilla sitä meikäpoika tuommoisen.

Ai että juuri se kävi teillä mielessä? Tuosta minä pidän, rehellistä puhetta.

Jaa mitenkö tapasin vaimoni?

Olinhan minä häntä jo kauan katsellut. Hän teki töitä samassa firmassa, toisella osastolla. Mutta eihän hänen kaltaisensa minua edes huomannut, ei taatusti tiennyt olemassa olostanikaan. Samanlaisia harmaita virkamiehiä me olimme kaikki, laahustimme päivästä toiseen käytäviä pitkin kuin leipiintyneet muurahaiset. Eipä sen puoleen että olisin uskaltanut sen kummemmin itseäni tykö tekemään, sillä olen, tai sanotaanko että olin, sellaista ujohkoa ja hiljaista sorttia. Eikä minua ulkomuodollakaan ole erityisesti siunattu, kuten itse voinette todeta. Eli tämä nainen ei ollut minun hahlossani, ei toden totta. Mutta en minä voinut sille mitään, että joskus yllätin itseni miettimästä, miten tuon lumottaren kanssa pääsisi tekemään tuttavuutta. Jos vaikka ihan pikkuisen pääsisi puheisiin.

Eräänä päivänä olin ihan vahingossa ja sattumalta käytävällä, kun kuulin hänen juttelevan kännykkäänsä. Hän oli lähdössä lomalle, oikein etelänmatkalle. Onneksi minulla oli muutama paperi mukana, joten saatoin jäädä siihen tuntumaan kopiokoneelle, raporttinivaskaa muka sortteeraamaan. Siinä juttua salakorvalla kuunnellessani minulle selvisi, minne hän oli matkustamassa, ja milloin. Erityisesti korvaani kutitti se, että hän oli maksanut erikseen yhden hengen huoneesta.

Minun ulkomaanmatkani olivat rajoittuneet siihen, kun kävin kerran Ruotsissa firman laivaseminaarissa.

Kun tuota vähäistä matkustushaluani ajatellaan, olihan se melkoinen temppu soittaa matkatoimistoon ja kysellä, olisiko sinne samaan kohteeseen ja samalle lähtöpäivälle vielä paikkoja jäljellä. Ja kun oli, varasin heti matkan. Pistin elämän risaiseksi ja maksoin melko rapsakat rahat siitä että sain kahden hengen huoneen yhdelle. Ajattelin että en rupea kenenkään sattumanvaraisen mieshenkilön kanssa huonetta jakamaan, niin kuin yksinäisten täytyy tehdä jos aikovat perushinnalla päästä. Siinähän joutuisi juttelemaan ja voisi olla ihan erilaiset elämärytmitkin ja juomistottumukset ja hygieniakäsitykset ja sen sellaista. Te tiedätte mitä tarkoitan, te olette sivistyneen oloinen ihminen. Nimeni on muuten Laitinen, hauska tutustua.

Niin, saman tien pistin henkilöstöpäällikölle sähköpostia ja pyysin talviloman sille tietylle viikolle, ja kyllähän se kävi, kun ei ollut koululaisten lomaviikko tai muuta, ihan tavallinen harmaa maaliskuun ajankohta.

Ei minulla sen tarkempaa suunnitelmaa ollut. Ajattelin että lentokoneessa tai siellä perillä voisi jotenkin luontevasti törmätä tähän naiseen, osua vaikka samalle kiertoajelulle. Alkuun juttelisi säistä sun muusta. Siellä etelässä se olisi helpompaa, kun olisi vähän niin kuin valmiiksi samaa kerhoa, suomalaisia ulkomaisten joukossa, vähemmän pelottavia kuin muut. Ja ohimennen sitten kysäistä, mitä töitä hän tekee, ja kun ilmenisi että olemme samassa työpaikassa, syntyisi naurua ja ihmettelyä ja ties mitä puheenaiheita, hyvässä lykyssä.

Siinä vaiheessahan tämä ajatus tuntui suorastaan nerokkaalta.

Toki minun matka-aikeeni tulivat muutaman lähimmän työkaverinkin tietoon, koska passi piti hakea, ja tietysti joku ehti nähdä passikuvat työpöydän kulmalla. Välipäälliköiden kanssa oli sovittu raporttien aikatauluista, kuka hoitaa poissa ollessani mitäkin. Naapurille jouduin myös kertomaan reissusta, kun pelkäsin että rivitalonpätkäni pihassa oleva postilaatikko lomaviikon aikana täyttyy. Seitsemän sanomalehteä on yllättävän iso nippu. Annoin vara-avaimen ja pyysin josko hän viitsisi käydä laittamassa postit eteiseen, ja lupasin että toisin tuliaispullon vaivan palkaksi. Onneksi olin kuullut että semmoinen on tapana, en vaikuttanut ihan moukalta avunpyyntöni kanssa.

Hyvää reissuahan kaikki työkaverit toivottelivat, ja vähän vinosti ne hymyilivät, sen olin huomaavinani. En minä tietenkään kertonut kellekään miksi minä juuri sille tietylle reissulle lähdin. Käskivät pitää hauskaa ja kertoilivat omista matkoistaan. Paljon niille oli tapahtunut, jos jotakin kummallista kommellusta. Monen matkoissa oli ollut liikaakin seikkailun makua, jos minulta kysytään.

Vähän joka toisella oli ollut ruokamyrkytystä ja taskuvarkautta, auringossa palamista ja lutikkaista hotellihuonetta. Mutta ei sitä matkaa kai enää voinut perumaankaan ruveta. Ei voinut, kun työpaikan kahvihuoneen puolitututkin alkoivat kadehtia lämpimään pääsyäni ja merta ja halpaa sangriaa. Ja kaikki tietysti käskivät ottaa valokuvia ja näyttää niitä sitten tultua ja muutenkin olivat valmiiksi kovin uteliaita tietämään, miten meikäläinen siellä reissussa tulisi pärjäämään. Ei minulla ollut enää mitään järkevää perääntymistietä, vaikka alkoi kovasti arveluttaa. Tai sanotaan suoraan, että jännittää, suorastaan hirvittää koko homma.

Ostin matkalaukun ja pakkasin, vaikka päässä pörisi miljoona pelkoa. Minulle riitti matkustamolaukku, sain siihen uimahousut ja sortsit, sandaalit ja kesähousut ja pari parempaa paitaa. Sen kanssa menin Vantaalle hyvissä ajoin ennen lennon lähtöä. Katsoin portin numeron huolella ja rupesin odottelemaan. Oli tosi aikainen aamu, olin tainnut mennä vähän turhankin hyvissä ajoin kun ei oikein uni siltä jännittämiseltä maistunut. Siellä täällä penkeillä torkkui muitakin ihmisiä.

Kun tuijottelin kentälle ja katselin aikani kuluksi nousevia ja laskeutuvia koneita, alkoi päähän tulvia kaikenlaista ajatusta.

Kyllähän minä tiedän, että lentäminen on erinomaisen turvallista nykyään, mutta kun kuvitteli menevänsä metallituubiin joka pyyhältää tuhat kilometriä tunnissa stratosfäärissä, niin vatsaa väänsi. Olihan se täysin luonnonvastainen ajatus. Miten sellainen määrä alumiinia ja kerosiinia voi ylipäätään pysyä ilmassa?

Rupesin tuumimaan, kuinka lentokoneessa ollaan ja käyttäydytään. Osaisinko minä kenenkään kanssa mitään puhua, ja kuinka siellä vedetään vessa? Ei mitään tietoa. Ja entä jos ottaa vaikka konjakkia liikaa – olin kuullut että ihmiset tykkäsivät juoda lentokoneessa konjakkia – ja jos vaikka konjakkipäissään kompastuu lentoemännän eteen, mitenkäs sitten suu pannaan? Entäs siellä etelässä, jos ja kun sinne asti pääsee, miten siellä kuuluu käyttäytyä? Vaikka työkaverit olivat kertoneet että monessa ravintolassa puhutaan jopa suomea, varmasti pitäisi jossain vaiheessa mennä kaupasta jotakin ostamaan tai kysymään, ja sitten pitäisi puhua englannin kieltä tai jotain vielä pahempaa, heilutella käsiä kuin pantomiimitaiteilija. Kuitenkin siinä kävisi niin että pyytäisin kilon omenia ja saisin pussin kukkamultaa. Eihän niitä matkaoppaitakaan voisi kaikilla asioilla vaivata. Entä jos tulisi vaikka turistiripuli, en minä kehtaisi sellaista asiaa somalle opastytölle kertoa ja pyytää häntä puolestani puhuttamaan etelän apteekkaria.

Lennon lähtöön oli ehkä tunti, mutta olin jo yltä päältä kylmässä hiessä.

Silloin minä näin jo kaukaa, kuinka tämä sydäntäni sykähdyttävä naisihminen tulee kohti lähtöporttia.

Rupesin ajattelemaan, että jos tämä nainen juuri silloin sattuisi kohdalle siihen tilanteeseen, kun matkaopas kysyy kuuluvalla äänellä ripulipillereitä tälle herralle tässä. Että enkö minä tosiaan helpompaa paikkaa keksi mennä itseäni nolaamaan kuin ulkomaa? Tai lentokone! Herran jestas, entä jos se nainen tunnistaisi minut samalta työpaikalta? Vaikka hän oli toisella osastolla töissä eikä tiennyt minun matkastani mitään, olisi hänen mielestään varmaan turhan suuri sattuma, että olimme lähdössä samaan aikaan justiinsa samaan paikkaan. Nainenhan ajattelee että minä olen joku perverssi vainoaja, sellainen stalkkeri jotka filmitähtiä seurailee!

Mitäkö tein? No, tähän olin juuri pääsemässä. Kiitos kysymästä!

Ennen kuin nainen ehti kohdalle, minä luikahdin lentoaseman miesten vessaan. Sinne ei nainen hevillä eksyisi. Menin koppiin ja laitoin oven varmuuden vuoksi lukkoon.

Istuin pytyn kannella ja kuuntelin kaikki kuulutukset. Senkin kuulutuksen, kun sanottiin että matkustaja Laitinen, siirtykää välittömästi lähtöportille. Kuulutus tuli kolme kertaa, ja minä puristin lentolaukun kahvaa ja tuijotin vessankopin ovea.

Sitten hiljeni.

Minä istuin Vantaalla ja etelän kone oli mennyt ja hetkeksi huokaisin. Saman tien tajusin, että entäs nyt.

Enhän minä voisi kotiin mennä. Jos menisin, työkaverit voisivat kulkea talon ohi ja nähdä että kämpässä palaa valo. Tiesin että ainakin Muurajärvi kävelyttää siellä päin koiraansa ja tietää missä asun. Tai naapuri! Hän voisi tulla antamallani avaimella ihmettelemään, onko talossa murtovaras, kun sisällä näkyy liikettä vaikka asukin pitäisi olla Kanarian saarilla. Joutuisi selittämään että meni pupu pöksyyn, eikä mitään tuliaispulloakaan ole. Siitä saisi sitten kuulla aina.

Kotiin meno oli siis täysin mahdoton vaihtoehto.

Mutta nyt olin Vantaan lentoasemalla ja jotenkin se viikko piti saada kulumaan, ja syödäkin pitäisi ja nukkua. Mutta jo ne etelänreissun liput olivat tehneet kukkaroon sellaisen loven, että viikon asuminen jossakin halvemmassakin suomalaisessa hotellissa olisi ollut minulle taloudellinen katastrofi. Niitä miettiessäni tulin vessakopista ulos. Siinä ajoi matkustavainen mies vessan lavuaarien ja peilien edessä partaansa, ja minulla välähti.

Olihan minulla mitä viikon elämiseen tarvitsi, oli vaihtovaatetta ja kohtuudella käteistä rahaa, oli parranajovehkeet sun muut. Lentoaseman kansainvälisellä puolella oli mukavan lämmin, kuppilaa ja kahvilaa riitti eikä kukaan katsoisi pitkään jos joku nukkuisi penkillä. Sitten kun kone palaisi Suomeen, ujuttautuisin muina miehinä palaavien matkalaisten joukkoon.

Teitä naurattaa. Ymmärrän.

Mutta ei se loppujen lopuksi hullumpaa elämää ollut. Kävin aamupalalla vuoron perään eri kahviloissa, ettei katsottaisi pitkään. Samoin lounaalla ja illallisella vaihtelin paikkoja, joskus ostin vain kolmioleivän ja virvoitusjuoman, joskus menin à la carteen ja söin poron noisetteja ja join punaviiniä ja sydäntä särki, koska olin säästänyt rahaa siihen että olisin ehkä uskaltanut pyytää elämäni naista siellä Las Palmasissa jakamaan kanssani vaikka paellan.

Vaihdoin paitaa ja kampasin tukkaa eri tavoilla, ettei ravintolahenkilökunta liikoja kiinnittäisi huomiota. Yösydännä, kun oli vähemmän ihmisiä liikkeellä, saatoin tovin piileksiä vartijoilta vessassa, etteivät kyselisi turhia. Toki vartijat ja siivoojat vaihtuivat tuhkatiheään, ja toisaalta tiedän että on liikemiehiä, jotka saattavat päivittäin lentää Lontooseen ja Tukholmaan, niin että jos naama tulee tutuksi, se voi johtua myös siitä. Enkä minä mitään laitonta ollut sitä paitsi edes tekemässä, vaikka joku olisi puuhani huomannutkin.

Muutaman päivän jälkeen ei tehnyt enää ravintolaruokaa mieli. Ostin vaihteeksi Stockmannin myymälästä savulohta ja ruisleipää. Joka aamu ajoin parran, kävin hakemassa kioskista sanomalehden ja istuin pitkään aamukahvilla. Kuuntelin matkoille lähtevien juttuja ja pistin pari sopivaa etelän tarinaa korvan taakse, sellaisia joita voisi kertoa työkavereille. Torakasta ravintolan vessassa ja rantabaarin Pedron tarjoamasta juomasta nimeltä solisombra.

Jossain vaiheessa tajusin senkin, että pelkät jutut eivät riittäisi. Pitäisi olla niitä valokuvia. Ensin ajattelin väittää uuden digikamerani hukkuneen tai tulleen varastetuksi heti ensimmäisenä päivänä, mutta sitten tajusin että se johtaisi vain kaikenlaisiin kyselyihin vakuutuksista ja omavastuista ja siitä, olinko tehnyt rikosilmoitusta, ja olisin kohta vielä syvemmässä suossa selitysteni kanssa, kun tässäkin mämmissä oli jo riittävästi rämpimistä. No, kentältä löytyi lehtiä ja esitteitä, napsin niistä palmumaisemien ja pienten kylien ja rantahietikoiden kuvia. Asettelin lehdet tarkasti niin ettei paperi kiiltänyt kameraan. Jos en esittelisi kuvia muualta kuin kameran näytöltä, ei niistä silmällä erottaisi painotyön rasteripisteitä.

Mutta tajusin ennen pitkää myös, että kuvat eivät olisi uskottavia, jos en itse olisi mukana edes yhdessä. Ajatuskin siitä, että koettaisin suhertaa itseäni otokseen kuvankäsittelyohjelmalla oli kuolleena syntynyt. En osaa tehdä tietokoneilla muuta kuin käyttää Exceliä ja sähköpostia. Ainakin yksi todistusvoimainen kuva olisi ensiarvoisen tärkeä, ja sen miettimiseen minulla meni pitkään. Lomaviikko alkoi jo olla loppumassa.

Sitten keksin. Kun paluukoneellani tulevat ihmiset purkautuvat koneesta, ujuttaudun joukkoon ja pyydän muina miehinä jotakuta koneesta tulevaa nappaamaan minusta kuvan palaavien lomalaisten parvessa. Samassa koneessa olisi satojen matkustajien joukossa monen eri hotellin ja joskus saman saaren eri lomakohteidenkin asukkaita, eikä kukaan ihmettelisi ettei ollut nähnyt minua paikan päällä. Odottamalla oikeaa konetta välttäisin myös monta virhettä, vaikkapa sen että paluukone olisikin mennyt rikki ja siitä olisi ollut uutisissa. Menisin itse tyhmänä töihin, vaikka muu matkaseurue olisi vaikka terroristien vankina.

Laittaisin kuvaa varten sortsit jalkaan, lyhythihaisen paidan ja aurinkolasit otsalle, aivan kuin olisin unohtanut ne päähäni noustessani koneeseen kirkkaana hellepäivänä. Menin vessaan sovittamaan sortseja, ja niitä pukiessani silmäni osuivat sääriin ja tajusin miten valkoinen oli niitten iho, vitivalkoinen kuin kopiopaperi. Koko muu koneellinen aivan hehkuisi huolella hankittua päivetystä.

Minun piti saada rusketus.

Ensi hätään riittäisi että olisin kuvassa ruskea. Kotiin palattuani minulla onneksi olisi vielä viikonloppu aikaa käydä solariumissa, tai olihan niitä kai nykyään kaikenlaisia ruskettavia voiteitakin. Mutta tässä kuvahommassa piti pärjätä sillä, mitä lentoasemalla olisi tarjolla. Ehkä sitä itseruskettavaakin löytyisi tax-freen pullistelevista hyllyistä.

Tutkin tax-freen kosmetiikkaosastolla erilaisia värillisiä ihoötköttejä ja opiskelin kymmenien putkiloiden kylkiä, kun tajusin muita matkustajia katsellessani, että kaikista tax-free-ostoksista piti kassalla näyttää koneeseenmenokortti. Ei sitä siellä Stockmannilla eikä ravintoloissa ollut kysytty, ja minun boarding cardissani oli sattumoisin vähän vanhentunut päiväys. En tosin tiedä, tuijottavatko kassaneidit sitä päiväystä, mutta kun en tiennyt, ja siitä olisi voinut tulla ties mitä sotkua jos olisivat huomanneet. Se niistä voiteista sitten. Naapurinkin tuliaispullo jäisi Alkosta ostettavaksi, ja naapuri pitäisi minua aivan pellenä kun muka olisin raahannut tuhansien kilometrien päästä samoja liemiä kuin mitä saisi kilometrin päästä ostarilta.

Mutta asiat tärkeysjärjestykseen. Ensin piti saada lomarusketus.

Aloin hermostua, koska lomaa oli enää pari päivää jäljellä. Tuolloin huomasin eräällä penkillä konetta odottelevan naisihmisen kaivavan lentolaukustaan pienen vetoketjullisen pussukan ja ottavan sieltä esiin puuteria ja huulipunaa. Tosiaan, olihan matkustavaisilla naisilla tietysti kaikenlaista meikkijuttua mukanaan!

Aloin katsella sillä silmällä naisihmisiä, jotka matkustivat yksin. En tahtonut sekoittaa soppaan ketään mahdollisesti mustasukkaista miestä tai poikaystävää. Tarkkailin erityisesti vähän eksoottisemman oloisia neitoja ja rouvia, koska heidän meikkivoiteensa varmaan kävisivät suomalaiseen ihonväriin ihan rusketuksesta.

Oli se kauhea paikka meikämannelle, kun piti rohkaista itsensä ja mennä istumaan viereen ja ruveta tekemään tikusta asiaa. Mutta ei se vieraalle ihmiselle puhuminen niin vaikeata ollutkaan, kun tiesi ettei kukaan asiaa repostelemaan rupeava tuttu ollut kuuntelemassa. Englantinikin taittui melkein tyydyttävällä tavalla, kun huomasin että monet matkustavaiset osasivat sitä vielä kehnommin kuin minä.

Istuin siis penkille viereen, kysyin onko siinä tilaa, koetin olla kovasti kohtelias. Jututin määränpäät ja päivittelin säät ennen kuin tein kysymykseni. Kerroin olevani näyttelijä, standup-koomikko, ja menossa tärkeälle keikalle. Mutta maskit olivat jääneet kotiin. Olisiko rouvalla jotain meikkivoidetta, vaikka kuinka vajaata pulloa myydä, voisin maksaa hyvän hinnan. Katsoin operaatiolle uskottavuuden vuoksi sellaisen ajan, jolloin tax-free oli kiinni.

Yllätyksekseni naiset olivat toinen toistaan mukavampia. En ollut ollenkaan osannut ajatella että ihan tavallisella puheenparrella ja kohtalaisen siistillä ulkoasulla ja selvällä toimitettavalla asialla voisi päästä ventovieraan kanssa mukaviin pakinoihin. Keskustelut käytiin varsin hyvässä hengessä ja joku tarjosi puhelinnumeroaankin, jotta voisimme käydä vaikka kahvikupposella jos osuisin samoille seuduille. Kovasti kaipaamaani voidetta en kuitenkaan saanut, ja syykin oli selvä. Tehän tiedätte, ettei lentokoneeseen saa turvamääräysten takia viedä mitään isompia pulloja eikä purnukoita. Siksi naisihmisten isommat ehostearsenaalit oli sijoitettu ruuman matkalaukkuihin, ja jos käsimatkatavarassa oli matkustavaisen ainoa meikkivoide, sitä hän tietysti tarvitsi itse.

Aika hupeni ja viimeinen lomapäivä oli käsillä. Minun paluukoneeni saapumiseen oli enää vajaa tunti, kun jo aika epätoivoisena puhutin vielä yhtä rouvaa. Tämä rouva oli Ranskasta ja vähän skumppahuppelissa, eikä hän ollut uskoa että olin standup-koomikko, ennen kuin vetäisin hänen edessään pari pientä imitaatiota. Spede Pasanen ja Jörn Donner eivät soittaneet hänelle mitään kelloja, mutta kun pääsin Aki Kaurismäkeen, rouva nauroi vedet silmissä eikä ottanut edes rahaa antamastaan vajaasta putkilosta “teinte foundationia”, vaikka tyrkytin kymmenen euron seteliä käsi pitkänä.

Putkiloa puristaen hölkkäsin kysymään kenttävirkailijalta, mille portille odottamani kone oli tulossa, painelin vessaan kuin Usain Bolt ja sulkeuduin koppiin. Levitin voidetta jalkoihin ja käsiin ja kasvoihin ja kaulaan, aika paksulti, kun ei se meikkivoide sitten kuitenkaan ollut niin kovin tummaa, vaikka rouva oli ollut pikimustatukkainen. Koetin tarkistaa, että jokainen näkyvissä oleva paikka olisi tasaisen ruskea. Vilkaisin viimeistä kertaa peiliin ja pinkaisin portille.

Odotin huohottaen lentolaukkuni kanssa sivummalla kun ensimmäiset koneesta tulijat jo purkautuivat putkesta. Ihmisvirtaan osui pieni tauko ja sujahdin sivusta jonoon, laukku rennosti vetokahvasta perässä kuin kuuliainen koira. Otin muutaman askeleen muiden mukana ja sitten pysähdyin, ja kaivoin sortsien taskusta sinne nokkelasti sijoittamani kameran. Torkotin sitä ensimmäiselle ohi yrittävälle: ottaisitko meikäläisestä tällaisen vähän niin kuin kotiinpaluukuvan? Mutta eikös tämä hyväkäs vain väistynyt, sori vaan, kiire, Tampereen bussiin pitäisi ehtiä. Koetin tarjota kameraa toisellekin, mutta sillä taas oli kädet niin täynnä laukkua ja pikkulasta että luovutin heti. Ja sitten joku tuli siihen ja sanoi että hei, hän voi kyllä ottaa kuvan.

Hyvä etten siihen paikkaan pyörtynyt, kun tajusin että sehän oli haaveideni nainen, en vain heti tuntenut kun hän oli kovasti päivettynyt ja tukka pienillä leteillä. Enkä voinut muuta kuin työntää kameran hänelle ja seistä jäykkänä laukkuineni siinä ihmisvirran edessä. Nainen tähtäili minua etsimeen ja jutusteli, että ei taidettu kertaakaan lomalla törmätä vaikka ollaan samasta paikasta tulossa, ne on nämä isot koneet ja vilkkaat lomakohteet, olin tainnut olla eri hotellissa kuin hän? Näppäsi kuvan, ojensi kameran ja jatkoi, että hän asui Santa Catalinassa, mitenkäs minä?

Olin kokonaan unohtanut varaamani hotellin nimen, kun en sitä ollut viikkoon ajatellut, ja portille juostessa noussut hiki kihahti entistä voimallisemmin otsalle ja niskaan. Kaivelin hurjana muistilokeroita, oliko se Astoria vai mikä, kun huomasin että nainen katsoi minua pää kallellaan, kummastuneena.

Hän ojensi kättään ja ennen kuin kerkesin edes pelästyä, sipaisi sormillaan kostunutta poskeani ja katsoi värjäytyneitä sormenpäitään.

Anteeksi, hän sanoi ihan vakavana.

Mutta ehkä sinä haluaisit tietää että meikkisi valuu.

Katsoin häntä ja hänen sormenpäitään ja hänen silmiään, joissa oli yhtä aikaa vakava ja leikkisä ilme.

Minä vedin henkeä. Syvään.

Ja päätin. Päätin että kerron koko tarinan niin kuin nyt kerroin tässä teille. Mitään pois jättämättä ja mitään lisäämättä ja mitään kaunistelematta.

Päätin myös, että jos nainen yhtään ymmärtää, niin silloin minä kosin saman tien.

Aivan. Hän on nyt siis vaimoni. Olemme hyvin onnellisia. Siinä vaiheessa kun olimme käyneet lentoaseman toiletissa korjailemassa meikkiäni ja hän tarjosi koneesta ostamaansa espanjalaista brandya naapurini tuliaispulloksi, tiesin että olisimme loppuikämme yhdessä.

Silloin hän sai jo vapaasti nauraakin minulle ja lyhyelle uralleni stand-up-koomikkona, se oli pelkästään sydäntä lämmittävää. Arvostan naisia joilla on huumorintajua.

Hän halusi saattaa tänään minut junaan asti. Olen nähkääs menossa firman asioissa pohjoiseen, ja vaikka en olekaan poissa kuin yön yli, ikävöimme toisiamme.

Huomaan ilmeenne. Ymmärrän. Olette hieman epäuskoinen. Ja ehkä olette pikkuisen kateellinenkin? Ei kaikista ole rohkeuteen ja riskinottoon, niinhän se on.

Ei, ei, älkää nyt loukkaantuko. Pidän teistä, olette mukava mies. Ei kaikkien tarvitse kyetä ylittämään rajojaan. Lupaan tästä eteenpäin jutella säästä ja jääkiekosta, tai hyväksyn toki senkin, jos vain luette tuota iltapäivälehteänne. Tai jos vaihdatte paikkaa, sekin käy. Junassa ei ole niin tarkkaa, missä istuu, voi vaikka vaihtaa vaunua jos ei ole ruuhkaa. Lentokoneessa se ei olisi ihan niin helppoa.

Pidän muutenkin oikein paljon junista. Ei ole lähtöselvityksiä eikä turvatarkastuksia. Matkalaukussakin saa kuljettaa mitä ikinä tahtoo, vaikka kuinka isoa meikkivoidepulloa. Niin, ja mikä parasta, tapaa tällaista hienoa, sivistynyttä seuraa kuten te.

Ai että puheeni kuulostavat siltä kuin olisin joku VR:n mannekiini?

No kuulkaapas, ehkä se johtuu siitä, että olen saanut – ehkä loppuiäkseni – tarpeekseni lentoasemista.