Kun ajattelen

Antti Hyry

Ajattelen, mitä näkyy pikakuvaajan ottamassa kuvassa. Meidän perhe on siinä. Isä istuu vasemmalla pyhäpuvussa, kravatti kaulassa ja kiiltävät patiinit jalassa. Äiti istuu oikealla kivulloisen näköisenä mustassa pitkässä leningissä, jalassa hänellä on ruojukengät. Minä seison kädet taskussa totisena suu supussa ja nojaan äitiin. Minulla on tummaa kangasta pusero ja polvihousut, jalassa kumisaappaat. Pusero on kiinni kolmella napilla, rintataskujen läpät ovat myös kiinni napeilla. Siinä on yhteensä viisi valkoista nappia. Takana minun pääni yläpuolella näkyy kuusen runkoon veistetty pitkä vaalea pilkka, josta pihka valuu.

Keskellä istuu nuorempi sisko, Aune, kai samalla penkillä kuin isä ja äiti. Hänellä on tumma, polviin ulottuva leninki, leuan alla on kaksi valkoista nappia, jaloissa kuin silkkisukat ja kiiltävät mustat avonaiset kesäkengät, mustalla remmillä ja pienillä soljilla kiinnitetyt. Vanhempi sisko, Eeva seisoo Aunen takana. Aunen pörröinen tukka ja totiset kasvot ovat Eevan leuan alapuolella, Eevan olkapäät ja käsivarret kehystävät Aunen jotenkin kärsivän näköisiä kasvoja.

Nuorempi velipoika Erkki seisoo isään nojaten, pää vähän kallellaan. Kaikki ovat vakavina, isän kasvoilla näyttää olevan kuin heikko hymy. Takana näkyvät senaikaiset puut, kuuset, mänty ja koivut, ja oksien väleistä sieltä täältä senaikaista taivaan ilmaa.

Meidän koti, taitekattoinen talo, pirtti ja kamari, oli rakennettu suuren suon laiteilta ajetuista hongista.

Isän kotipaikan, Ison kartanon jokitörmällä ei ollut yhtään puuta, vain peltovainioita, rakennuksia ja törmän alla kivikkoinen pyykkiranta ja koski.

Äidin ja isän talo rakennetaan maantien varteen pienelle kiviselle mäelle. Takana on laaja suovainio ja edessä maantien takana mäkien alla joki. Talon ympärille jäivät puut, kuuset, männyt ja koivut. Niistä kaadettiin vain sen verran puita, että syntyi hevosella ajettava kulkuaukko maantieltä kartanolle. Puunjuuret ovat koholla.

Maantien ja talon välissä ovat rivissä pitkä petäjä, kuusi ja pienempi petäjä. Maantieltä on suora polku matalan raviojan yli ruskean kiven vierestä talon kamaripäädyn kautta kartanolle.

Koti on kivisellä, vähän ympäristöä korkeammalla maalla.

Keväällä valkoinen lumen pinta talon lähellä tummuu vetiseksi, väreilee tasaisen hyllyvänä, lähtee sitten äkkiä virtaamaan. Syntyy tulva, vesi valuu vainioilta ja niitten takana olevilta laajoilta soilta, kulkee talon viereltä leveänä virtana maantien yli. Hiekka ja sora lähtevät virran mukana. Tiehen syntyy ura. Vesi juoksee notkoa pitkin alas ojansuuhun rantaan. Tulva loppuu, tie korjataan ja tulee kesä talon ympärille, ja sitten minä löydän sinisiksi muuttuneita mustikoita pitkän petäjän juurelta maantien vierestä.

Minä ajattelen.

Vedet ovat joskus virranneet, vieneet pehmeää maata mukanaan, Talon molemmilta puolilta tulvinut virta on kuluttanut uomat, jotka yhtyvät toisiinsa ennen joen rantaa. Korkean talonpaikan varjoon jää niemi, kynttilän liekin muotoinen, jonka nokalta saattaa laskea mäkeä rantaan alas jokijäälle asti.

Oikealta puolen tulva kuluttaa pehmeän maan kivistä pohjaa myöten ja synnyttää jyrkän törmän. Lähellä jokea tulva kääntyy jyrkästi vasemmalle ja syntyy harjunpätkä jokitörmän ja tulvan uurtaman törmän väliin. Lähellä ojan suuta tulva kääntyy jokea kohti.

Vasemmalta puolelta tulvan uurtama uoma laskee loivasti kovaa pohjaa pitkin rantaan. Uoman vasemmalle laidalle syntyy pitkä jyrkkä mäki ojan suuhun asti. Rannan lähelle vastapäätä harjunpätkää syntyy korkea kohtalaisen loiva mäki, josta talvella saattaa suksilla laskea alas jokijäälle.

Mihin asettuu hiekka joka veden mukana kulkee, järven rannan ja ansapolkujen valkoinen hiekka. Kaikki hiekka on tullut jostakin.

Kun jääkausi on alkuvaiheessa, mietin, silloin joskus, kun jäätikkö on vielä kasvamassa ja maanpinta on niin korkealla, että keskellä Perämeren kohtaa on vain pieniä lammikoita, tuuli kuljettaa hiekkaa kuivalla meren pohjalla. Luoteistuulet puhaltavat tuhansien vuosien aikana alas jäätikön reunalta ja hieno hiekka juoksee kuivaa meren pohjaa pitkin niin kuin silmiä häikäisevä vitilumi juoksee kinoksiksi. Kun sitten tulee väliin lämpimämpi kausi, tuulet kääntyvät lounaaseen, taas tuhansiksi vuosiksi ja hiekka juoksee takaisin rantaa kohti ja jatkaa juoksua kauas maalle.

Minä mietin.

Nyt talvella vitilumi juoksee valkoista pintaa pitkin, tekee kammioita, kielekkeitä törmien rintaan. Kinokset sulavat ja hiekkaiset törmät lämpenevät. Joen törmien jyrkät hiekkarinteet, mistä ne ovat tänne tulleet.

Ajattelen, joskus on jäätikön reuna pysähtynyt tähän jokilinjalle, hiekkaa valunut vahvaksi kerrokseksi jäältä virtaavan veden mukana. Kun sitten jäätikkö sulaa, reuna siirtyy luoteeseen ja tämä meidän kohta jää meriveden peittoon. Kun jään paino häviää, maanpinta hiljaa nousee ja joki lähtee virtaamaan hiekkapenkan reunaa pitkin, kuluttaa uomaa ja jatkuu tänne meidän kohdalle, tästä alaspäin ja tämän hetken merenrantaan asti.

Nyt, kun on kesä, joen hiekkatörmän pesistä ruskeat törmäpääskyt lentävät lähellä veden virtaavaa pintaa ja noukkivat hyttysiä. Harri pulauttaa aina joskus pienen pyörteen ja ottaa hyttysen. Siinä missä joskus minäkin uin matalassa lämpimässä virrassa. Siellä mietin: En voi jäädä tänne niin kuin Harri, kiven kosteelle lämpimään läpinäkyvään veteen, kun ympärillä ovat varjossa jyrkät rinteet, tuoksuvat jokirannat ja joen toisella matalalla rannalla kukkivat kielot.

Tällä pikakuvan ottamisen hetkellä, vihreäneulasisten kuusten vierellä talossa on pirtti ja kamari ja niitten edessä kartanon puolella keltamullalla maalattu kuisti. Taloa vastapäätä kartanon toisella puolella on navetta ja karjalato. Navetassa on kolme lehmää, punaruskeanlaikkuiset Punakorva ja Omena sekä valkoinen Ensikki, karsinassa on lampaita, yksi tummanruskea ja kaksi valkoista, ja orrella kolme kirjavaa kanaa ja kukko. Kartanon ojan puolella poikittain on puohi ja talli. Tallissa on kaksi partta, niistä toisessa pidetään Laukkia. Laukilla on valkoinen juova otsalta silmien välistä alas lähelle turpaa. Puohin takana kattoluiskan alla on meidän liiteri. Hämärässä liiterissä oli iso pölkky pystyssä, siihen oli lyöty kirves.
Miksi äiti on lähtenyt kotoaan tänne jokivarteen.

Äiti on syntynyt Iijoen törmällä punamullalla maalatussa pitkässä talossa. Törmällä talon päädyssä on vanhoja pitkäoksaisia mäntyjä. Äidin äiti, Aurora, kuolee, äiti on yhdeksän kuukauden ikäinen. Äiti tuodaan tänne Kuivaniemeen tätinsä hoidettavaksi. Äidin isä lähtee veljensä kanssa Amerikkaan.

Äidin isä tulee Amerikasta muutaman vuoden kuluttua. Hän menee naimisiin ja äiti tuodaan seitsemän vuoden ikäisenä äitipuolensa hoidettavaksi.

Äiti käy koulua, hoitaa sisarpuoliaan ja tekee kaikkia talon töitä.

Kotona äidin äitipuoli sopii, että äiti kutoo kaikille talon naisille hamekankaan, semmoisen puolivillaisen kankaan, ne olivat ennen vanhaan muodissa semmoiset raitaiset kankaat. Äitipuoli lupaa, saat sitten leninkikankaan itsellesikin. Äiti kutoo kankaat äitipuolelle, Esterille ja Iidalle mutta ei saa itselleen.

Äiti lähtee tänne, tulee junalla tuonne asemalle ja samassa kuormassa Selman kanssa tänne joelle. Äiti menee apulaiseksi Niemelän tädille. Niemelän täti on meidän isän täti ja äidinäidin Auroran serkku. Hän on Niemelän sedän kanssa naimisissa. Heillä ei ole lapsia.

Niemelässä äiti kutoo kaikenlaista. Täti on semmoinen hirveän pikkutarkka, sillä pitää olla hyvästi kaikki. Äiti kutoo Niemelän vieraskamariin matot, ne ovat vieläkin tallessa.

Ensimmäisillä tienesteillään äiti ostaa itselleen ompelukoneen.

Muuten, vanhaisän äiti, joka on meidän äidin täti, on ollut hyvä kutomaan, hän on tehnyt Niemelän tädille ja Hakalan tädille kapioina hienot seinävaatteet.

Äiti saa kirjeen, häntä pyydetään tulemaan takaisin Iihin, mutta hän ei lähde.

Ajattelen, äiti ja isä aloittavat tässä asumisen.

Äiti hoitaa tässä kotiasiat kun isä on savotassa, äiti hoitaa lehmät ja käy lämmittämässä koulun uuneja, saa siitä vähän palkkaa. Meillä on kortteerissa koululaisia.

Luujoelta Vilströmin Aarne on minulle sanonut: Minä olin teillä ja souvatin sinua.
Eevalle on Paason Iikka sanonut, kun äitisi lähti illalla koululle lämmittämään ja siivoamaan, minä jäin aina sinua souvattamaan.

Rousun Pikku-Väinö asuu meillä. Kun äiti toimittaa sitä läksynlukuun, se sanoo että joo ja menee siihen ikkunan eteen, sillä on kynä kädessä, ja kirjan kaikki valkeat kohdat on piirretty ja kirjoitettu täyteen.

Äiti myös ompelee. Kun ennen vanhaan oli semmoista kangasta kuin musliinia, niin siitä se teki Eevalle semmoisen valkoisen pikkuisen takin. Siinä oli kolme nappia tässä edessä. Se ei sitten sopinut Eevalle enää, kun Eeva kasvoi ja se annettiin nuoremmalle siskolle. Se harmitti Eevaa.

Haapamaan Siirille se teki tutkintoleningin, kun Siiri pääsi kansakoulusta. Eeva muistaa sen kankaankin, siinä oli valkoinen pohja ja siinä vaaleanruskeita semmoisia sinisiä pieniä kukkia.

Yhden sunnuntaiaamuna Eeva muistaa, kun riisipuuro kiehui siinä hellalla, ja äiti sanoi että annapa kun minä katson että onko sinulla täitä päässä. Eeva istui siinä jakkaralla ja se otti jonkin vehkeen käteen, pani tällä lailla, sitten sanoi, ei täällä ole.

Se sanoi Eevalle kerran tuo Soinin Arttu, että vaikka niitä isääsi ja sen velimiehiä ei ollut pitkästi niin oli ne joutuisia.

Ja isästä Eeva muistaa semmoisen, kerran kun se tuli sieltä savotasta ja sitten ruvettiin lämmittämään saunaa. Meillä oli se sauna siellä metsänlaidassa, se lähti sitten viemään lämmintä vettä sinne saunaan ja Eeva kantoi kaverina, piti muka siitä sangasta kiinni, vaikka eihän siitä mihinkään ollut, kuhan piti kiinni. Pienempi veli, Erkki, muisti, että kun isä ja äiti lähtivät markkinoille, ne toivat ilmapallon meille pojille, kummallekin, ja että se lensi sinulla tuonne taivaalle. Siinä oli sisällä semmoista keveää ainetta.

Nyt, kun äiti on kivulloinen, meillä pitää olla Rauha, joka tekee navettatyöt.
Vaikka äiti kävi sitä lämmittämässä ennen kuin minua oli, ja vaikka ihan selvästi on minulla mielessä alakoululuokka, yläkoululuokka, tampuuri ja koulun vintti, niitä ei kuitenkaan enää ole.

Äiti saa Myllytörmältä tuhat markkaa kun äidin isä kuolee. Äiti on jo melko huonossa kunnossa. Rahoilla ostetaan äidille musta polkupyörä, ja sitten ostetaan mustaa leninkikangasta, se leninki on äidillä päällä siinä kuvassa jonka pikakuvaaja otti. Ja ostetaan kesäpukukangas, siinä on valkoinen pohja ja siinä on mustia semmoisia kuvioita. Se on vistraa.

Maantien lähellä puitten oksien alla meille sanotaan: Teillä ei ole enää äitiä. Äiti on päässyt taivaaseen. Äitiä ei enää ole, mutta kuusien havut vielä, joitten alla hämärässä ammun ilmaan vaaleaa nuolta.

Äiti on kuollut. Mustasta puvusta Paason Suoma teki Eevalle kesätakin ja leningistä kesäleningin. Eeva muistaa, että Suoma laittoi siihen harmaasta kankaasta leveän kantin, jossa oli kullanväristä kuviointia, siinä oli suora kaulamalli ja sivuilla pienet rusetit.

Minä ajattelen, isän ja äidin avioliitto kestää siinä yksitoista vuotta. Ei se kovin pitkä aika ole.

Kun ajattelee, mitä kaikkea äiti tekee, me neljä synnymme tässä. Hän tässä kuvassa ihan selvästi on, sitten ei häntä ole enää, miten sen voi ymmärtää.
Ei ole enää, on muisto äidistä niin kuin uoma virrasta.

Aika kuusien vihreitten neulasten alla.

Samassa ilmassa lentävät
tervapääsky ja tavallinen pääskynen
ja ihmisen tekemä vaalea nuoli
syksyn pehmeässä hämärässä.