CHINA GIRL, 1984

Monika Fagerholm

M. ja minä olimme ystävykset, erottamattomat. Kahdeksankymmenluvun alussa matkustimme Pariisiin. Hän oli runoilija, ihmelapsi joka oli julkaissut ensimmäisen runokokoelmansa seitsemäntoistavuotiaana. Nyt hän oli kahdenkymmenenkahden ikäinen ja saanut julki kaksi kirjaa lisää – minä oli kahdenkymmenenneljän enkä ollut julkaissut yhtään mitään, ja tämä riivasi minua: jo kuusitoistavuotiaana olin istunut huoneessani ja miettinyt, että oli liian myöhäistä lyödä maailma ällikällä olemalla kirjallinen sensaatio à la Françoise Sagan. ”Bonjour Tristesse”: M. osasi sen ulkoa, ja ensimmäisinä iltoina jolloin tutustuimme Helsingissä, opetimme ”Bonjour Tristessen” minulle ulkoa. Suomeksi. Mäntymetsä, hiekka, sitä lajia aurinko että se vain valaisi – kiinnostumatta, välittämättä. Pimeässä kylmässä Helsingin talvessa.

Juuri sen vuoksi M. veti minua puoleensa; hän opiskeli ensimmäistä vuotta kirjallisuustiedettä yliopistolla, mutta ei häntä juuri luennoilla tavannut. Yleensä hän istui teesalongissa, Kauppatorin ”Agora Tea Roomissa”. Ei varsinainen opiskelijaruokala. M. ei ollut rikas mutta tuhlasi valppaasti kun rahaa oli, tyylikkäästi. Kun hän oli saanut jonkin apurahan tai palkinnon, me tilasimme sherryä ja portviiniä, jotka tuotiin hauraissa laseissa hopeatarjottimella.

Elämän ja runouden vuoksi. Kaiken sen vuoksi mitä hän oli mutta minä en – minä kun en ollut julkaissut ainoatakaan kirjaa ja olin lisäksi viettänyt kaksi viime vuotta psykologian laitoksella hautautuneena kirjoihin, ja tiesin vain: ei ikinä enää sinne. M:n tapaamiseen saakka olin opintojen ohella hoitanut tavallista päivätyötä, toiminut kääntäjänä Tilastokeskuksessa, ja kahtena iltana viikossa opetin ruotsia yksityisessä kieliopistossa.

Mutta M:n kanssa minä hyppäsin kyydistä, ja ulos. Pois ja ulos: oli kiehtovaa katsella sivusta, miten kunnianhimon ja kunnollisuuden maailma meni palasiksi. China girl. Yliopiston kulman takana oli olutkapakka Kluuvin pubi, jossa oli jukebox. Se oli ihka oikea räkälä, johon M. ja minä usein päädyimme yömyöhällä, kahden kesken. Soitimme samaa kappaletta yhä uudestaan, lantteja laitteeseen: ”I’m a mess without my little China Girl – ”. Ja se China girl olin minä. Tuohon aikaan tukkani oli musta ja puolipitkä, siinä oli paasikampaus, Kleopatra. M. sanoi minulle: ”Elizabeth Taylor nuorena. Jumalaisen kaunis.”

Pariisilaishotellin nimi oli L’Avenir, ”Tulevaisuus”, se sijaitsi leveän läpikulkukadun varrella, kuudennessa piirissä. Hotellin isäntä oli hapan ja asui yhtä happaman, ikivanhan äitinsä kanssa huoneessa vastapäätä pikkuruista aamiaistilaa, jonne ei saanut istuutua ennen kuin isäntä oli osoittanut paikan. Jos istuutui omin päin, ei saanut tarjoilua ja joutui lähtemään ilman aamiaista. Me opimme aika pian tottelemaan, koska tahdoimme pysyä siellä, kuten useimmat muutkin hotellin asukkaat. Ne jotka karkasivat johonkin toiseen hotelliin, esimerkiksi paikkaan jonka nimi oli ”Ei koskaan” ja joka oli jonkin matkan päässä saman kadun varrella, palasivat tuota pikaa.

Hotelli oli halpa ja huoneet isoja. Meillä oli kokolattiamatto ja oranssit verhot ikkunassa ja ranskalainen parveke ja avotakka ja suuri vaatekaappi eikä mitään kulunutta bideetä vaan oikea käymälä jossa oli pesuvati peseytymistä varten. Vuode oli kova ja pieni: grand lit, jo ensimmäisenä yönä M. tarjoutui nukkumaan lattialla. Siinä hän nukkui vaatteet yllä ja huopaan kääriytyneenä seuraavat kaksi kuukautta. Minun sänkyni alapuolella, kuin minun koirani. ”Minun koirani”. Sanoin sen hänelle. Hän nauroi.

Meillä oli salakieli jota kukaan muu ei ymmärtänyt; saatoimme sanoa toisillemme asioita joita ei kerta kaikkiaan voinut sanoa kellekään muulle. Ja saatoimme olla kovia toisiamme kohtaan. Kerran edellisvuonna Helsingissä, jääkylmänä yönä paluumatkalla jostakin kapakasta M. hyppäsi lumen peittämän auton konepellille ja alkoi laulaa ”Oh Lord, won’t you buy me a Mercedes Benz” ja minä jouduin äkisti järjettömän raivon valtaan ja kävin hänen kimppuunsa ja kiljuin että hän kirjoittaa paskan huonoja runoja, teennäisiä, niin kuin tuo auto, ”hienoja”. Tuntui omituiselta, en ollut koskaan ennen lyönyt ketään – ja tietysti kysymys oli siitä että olin hänelle kateellinen.

Hän soitti minulle kahden päivän päästä. Nyt hän oli kirjoittanut jotain uutta, uudella tavalla. Lauseet olivat pitkiä ja aaltoilevia, rytmi oli uusi; kuvat kuin hallusinaatioita, värit – punaista, keltaista, vihreää… Kirjasta tuli sensaatio.
En saisi häntä koskaan kiinni.

Pariisissa meidän oli tietysti määrä kirjoittaa. M. oli Rimbaud-käännynnäinen, minä valmis kääntymään miksi tahansa mikä avaisi minulle maailman, veisi minut sen keskukseen – tai, ja tämä oli minun salaisuuteni, muuttaisi minut muuksi kuin olin. Tekisi minut vaikkapa siksi joka näkyi peilistä. Tai oli näkynyt talvella. China girl. Siksi vahvaksi ja kauniiksi, jonka M. otti vastaan ja näki. Mutta Pariisissa se haalistui: kesässä joka oli täynnä pölyä ja aurinkoa ja pitkiä, kauniita ihmisiä, jotka liikkuivat varmoina ja päättäväisinä ja näkivät kaikkien niiden lävitse jotka eivät olleet heidän kaltaisiaan. M. halusi istua kahviloissa kirjoittamassa, mutta minä jäin muistilehtiöineni hotelliin. Päivät pitkät, helteessä, minä istuin huoneessa ja kirjoitin, että en uskaltanut mennä ulos enkä tiennyt kuka olin.

M. oli paksu. Hän veti ylleen tiukan T-paidan jossa oli kirjoitus BIG IS BEAUTIFUL ja käveli hitaasti, viivytellen, yli Boulevard Saint Germainin suojatien. Hänen vartalonsa, paksut pitkät vaaleat hiukset jotka valuivat rinnan yli… ne herättivät kadulla huomiota… kuin sirkussaattue tai karnevaalit.

Mehän olimme kuitenkin menossa vain automaattiruokalaan, keskellä päivää. Itsepalvelupaikkaan Boulevard Saint Germainin ja Rue Saint Michelin kulmassa – nykyisin siinä on McDonald’s; tuohon aikaan Pariisissa ei ollut McDonald’seja, eikä kuulemma ikinä tulisikaan, Luoja varjele, semmoinen ei ollut ranskalaista. Kaksi iäkästä amerikkalaisnaista – kaupunki oli täynnä amerikkalaisia turisteja, eikä niistä kuulunut pitää – hörppivät naapuripöydässä jotain keitoksi luulottelemaansa. Minä virnistin M:lle tarkoittavasti: tädit eivät tajua mitä couscouskeitto on miehiään. ”Entäs sitten?” M. sähähti. Häntä inhotti se että oli pakko inhota amerikkalaisia. Ja että oli pakko teeskennellä sitä tai tätä. Ikään kuin edustaa. Hän ei ollut intellektuelli, hän oli runoilija, siis avarakatseinen.

Tulevaisuuden nurkan takana sivukadulla oli R:n autokorjaamo. Siellä ei juuri koskaan ollut asiakkaita, mutta toisinaan sinne tuli hänen ystäviään, alkujaan libanonilaisia kuten hänkin. R. oli tullut vuonna 1976 Ranskaan sisällissotaa pakoon ja ollut Renault’lla töissä, mutta hänet oli irtisanottu pari vuotta ennen meidän tapaamistamme, tuotantosupistusten vuoksi. Hänellä oli tämä verstas, ”Autonkorjauksia suoritetaan”, jonne ei tullut ketään. Siellä kävi vain hänen ystäviään: E. ja S. jotka olivat kristittyjä, G. ja S. ja A. jotka olivat muslimeja kuten R:kin.

E. oli kotoisin Los Angelesista ja opiskeli Pariisissa jossain kesäyliopistossa, mutta kuljeskeli päivät pitkät kaupungilla, alkoi kanniskella mukanaan kitaraa; se oli sähkökitara jota hän yritti myydä koska tarvitsi heroniinia. S. vietti päivänsä Jardin du Luxembourgissa, luki kirjoja ja haaveili kirjailijan urasta. Ja tämän lisäksi: me ajelimme E:n ja S:n kanssa autolla ja minusta tuli vähitellen R:n tyttöystävä.

Se oli huonon musiikin kesä: autoradiosta kuului ”Self Control” ja vauvanääninen nainen lauloi jotain mikä kuulosti ”Maman attends”. Ajoimme tunneleiden kautta Vitry sur Seinen esikaupunkiin, R. asui siellä korkean talon kuudennessa kerroksessa, julkisivussa oli graffiteja ja öisin viereisessä metsikössä poltettiin nuotioita. Niitä saattoi katsella ikkunasta, se oli jotenkin kaunista. Me joimme ja tanssimme ja harrastimme seksiä, minä R:n kanssa ja M. E:n kanssa ja vähän myöhemmin S:n kanssa. Heillä oli kasetti, Bombs from Beirut, joka oli nauhoitettu paikan päällä, ja R:n äiti oli opettanut puhelimitse R:n laittamaan ruokaa. M. piti myös ruuanlaitosta ja alkoi käydä päivisin toreilla ja valmisti meille huimia aterioita: söimme usein kolmisin. M. ja R. ja minä, ennen kuin lähdimme ulos yöhön. Kerran M. ja R. alkoivat riidellä ruokapöydässä, ja kun läksimme kaupunkiin R. ajoi suoraan meidän hotellimme luo, pysähtyi ja istui vaiti. Ja odotti, ikuisuuksia. Lopulta M. kipusi takapenkiltä. ”No tuletko sinä?” hän kysyi minulta ruotsiksi. Oli heinäkuun neljästoista. Minä jäin autoon, etuistuimelle R:n viereen. R. ja minä ajoimme pois.

Parin päivän päästä M. ja minä menimme kaksin Centre Pompidouhun. Se oli aika uusi ja arkkitehtuuria pidettiin hienona. Nousimme rullaportailla muoviputkien läpi aivan ylös asti. Seisoimme katolla ja katselimme kaupunkia. Wim Wendersin dokumentissa samalla paikalla Centre Pompidoun laella seisoo japanilainen vaatesuunnittelija Yohji Yamamoto ja puhuu kuolemasta, surusta, katoavaisuudesta – ja elämästä: ”I would like it to be over soon”, hän sanoo. Oikeastaan ei juuri näillä sanoilla, mutta sisältö on se, ja niin minä sen aina muistan, tälläkin hetkellä.
Minä käännyin. M. oli poissa. Häntä ei näkynyt missään.

Odotin häntä neljä päivää. Päivät oleilin R:n autoverstaassa, illat ja yöt olin hotellissa, odotin odottamistani, mutta en tehnyt mitään. Mitä olisi pitänyt tehdä? Mennä poliisille? Soittaa kotiin?

Hän oli vain kadonnut, häipynyt väkijoukkoon.

Viidentenä päivänä M. palasi. Päivettyneenä, raikkaana – mutta ei kertonut eikä koskaan kertoisikaan, missä oli ollut. Hän toi viiniä ja leipää – kattoi aterian pienelle pöydällemme.

Me söimme ja joimme ja panimme maata. Minä sänkyyn, hän lattialle.
”Minun koirani.”

Huoneeseen oli jäänyt heikko männynneulasten tuoksu, hiekkaa. Bonjour Tristesse.
En saisi häntä koskaan kiinni.