Kyläpöllönen Otus scops

Markku Pääskynen

1

Turisti saapui kylän ainoaan hotelliin, pani satasen pöydälle ja sanoi katsovansa huoneen etukäteen. Hotellin omistaja otti setelin, läksi huoltoasemalle ja maksoi velkansa. Huoltoaseman pitäjä otti rahan ja maksoi velkansa lihakauppiaalle, lihakauppias maksoi velkansa karjankasvattajalle, karjankasvattaja teurastajalle, teurastaja kaupanhoitajalle, kaupanhoitaja hotellin omistajalle. Turisti palasi tiskille, sanoi ettei huone kelpaa, anna sataseni takaisin. Hotellin omistaja palautti rahan, turisti lähti ja kreikkalaiskylän velat tulivat maksetuiksi.

Saavuimme viime yönä. Kun olin sammuttanut auton moottorin, kuulin kaukaisen, alakuloisen vihellyksen. Luulin että se oli jokin viallinen sähkölaite tai kenties kätilösammakko.

Talo oli kosteassa vuoressa kiinni. Ikkunat antoivat kylään ja vastapäiselle vuorelle. Purimme matkalaukut, laitoimme lakanat, kaadoimme lasit täyteen ja menimme parvekkeelle. Katselimme kuuta, tulikärpästen tanssia, tähtiä, kuuntelimme kaskaita ja kaukaisia vihellyksiä. Kello tuli kaksi. Emme olleet väsyneitä, vaikka olimme heränneet varhain, istuneet tunteja lentokoneessa, neuvotelleet autonvuokrauksesta Prevezan lentokentän pysäköintipaikalla, ajaneet halki pimeän ja vuorten tänne ja etsineet talon, jonka avaimia olin pitänyt taskussani Suomesta saakka.

Naapuritalo oli rauniona. Lukittujen ovien ja suljettujen ikkunaluukkujen takana sikisivät oudot olennot. Niiden rapina ja melske ei ollut tästä maailmasta. Poltin toisen tupakan, nostin polven toisen päälle ja näin itseni parveketuolissa istumassa niin kuin näkee se, jonka sielu on kevyt ja leikkisä.

Niin kuin näen sinut, rakastettuni, lapsemme, meidät kaikki.

2

Mitään ei välttämättä kuole, kun lähtee. Voisi hyvin väittää, että jotain olisi kuollut, ellei olisi lähtenyt. Niinpä minä lähdin. Onnikin saattoi olla sitä, etten tiennyt paremmasta ja kun vihdoin tiesin, ymmärsin ettei mitään onnea ollut aiemmin ollutkaan. Nämä ovat julmia ja tylppiä ajatuksia, mutta en voi niitä muuksi pukea, en tietenkään voi, nähtyäni elämän yöpuolen päivän valossa, elämän liian kovassa valossa.

Lapset herättivät meidät varhain, ja nyt syömme aamiaista. Aurinko hehkuva nousi ehkä tunti, kaksi sitten, nousi bengalintulen kaltaisena kajona ja asettui vastapäisen vuoren laelle. Kylän molempien leipomoiden tuoksut kohoavat rinteille. Puhumme lapsille viimeöisistä vihellyksistä (kjuu! tai tjuu! tai tulp!), ja tyttö sanoo, että se oli pieni pöllö. Se oli varashälytin, pojat sanovat. Se oli pieni pöllö, tyttö sanoo, ihan varmasti kottaraisen kokoinen, sellainen joka lepää päiväsaikaan oksalla tai sähkölangalla, ja sillä on korvatupsut, jotka se säikähtyneenä nostaa pystyyn ja luottaa kykyynsä sulautua puunkuoren väritykseen.

Lämpimän ja kuivan ilmanalan lintu.

Pojat syövät leipänsä ja menevät lattialle leikkimään. Pitää rakentaa avaruusalus, pitää varustaa alus kaikilla aseilla ja ottaa pizzaa evääksi. On lauantai. Kylä vasta heräilee, mutta mustiin pukeutuneet isoäidit ovat jo poimineet sadon naapuruston puutarhoista, he huutelevat aidan yli toisilleen, kuinka tomaatit ja kurkut ovat kilvan kasvaneet. Myös harakat ovat säpsähtäneet hereille, samoin kaskaat, kissat ja suuret pörisevät revolverinsiniset kuoriaiset. Tyttö nousee pöydästä.

Lento nopeaa ja suoraviivaista, siiveniskut tiuhoja.

Takapihan kiveyksellä makaa torakka selällään, yksin ja kummissaan. Lapset haluavat mennä katsomaan sitä, eivät uskalla lähelle, niin iso se on, ei oikeastaan hyönteinen vaan tytön kämmenen kokoinen jumalan laite, jolla on pitkät tuntosarvet ja kasvoissa kamerat. Ehkä se on syntynyt naapurin rauniotalossa ja vakoillut meitä, tyttö sanoo, poimii otuksen käteensä ja laskee sen piiskaherneitten juureen. Torakka havahtuu ja kiiruhtaa varjoon, piiloon. Me palaamme sisään, pakkaamme laukun, vedämme kengät jalkaan ja lähdemme autolle.

Tie rantaan on kapea, mutkainen, jyrkkä. Ohitamme kuusi kirkkosta, joiden sisään on jätetty kukkia, viiniä ja jumalanäidin kuva. Meistä tulisi viisi kirkkosta, jos putoaisimme rotkoon, vanhempi pojista sanoo. Sinä sanot pojalle ettei autossa saa puhua tuollaisia. Poika vaikenee, katsoo tyttöä ja he molemmat purskahtavat nauruun.

Joskus sieppaa lennosta yöperhosia.

Kuumuus painuu kasvoille, kun astumme autosta ulos. Rantaan on pieni kävelymatka. Silti maapallon pyöreyden tuntee jalan alla. Kissat juoksentelevat ravintolapöytien ali, katoavat, ilmaantuvat taas. Ja sitten meri, meri todella. Se aukeaa Italiaan yltäväksi ulapaksi asti. Lapset riisuvat paidat, etsivät uimalasit ja räpylät ja karkaavat aaltoihin. Ja meri, meri se vain säkenöi ja kimaltaa. Kun ajattelen sinua, sinä istut vieressäni. Aiemmin oli toisin, olimme naimisissa muttemme toistemme kanssa, kun ajattelen sinua, sinä katsot minua, ja onni, se on... Ei, sitä en voi paljastaa, minä katson sinua, lapsia, vuoria, hiekkaa ja merenhiomia rantakiviä, joille on tämän maan kielessä neljä omaa nimeä, eikä yksikään niistä muistuta toisiaan mutta kaikki merenhiomia rantakiviä.

Puku harmaan- tai punaruskea, selkäpuolella ruosteenväriset alueet.

Lasten uidessa puhumme museosta, jossa olimme hiljattain käyneet. Siellä oli täytetty kuusijalkainen karitsa, kananpoika jonka pyrstön paikalla olikin toinen jalkapari, pallokala jonka silmät oli korvattu teddykarhun suloisilla nappisilmillä ja musta korallipensas, joka vielä kuoltuaankin väisti palavaa savuketta kuin elävä ja tunteva olento. Museo sisälsi kaiken sen, mikä tällaisilla syrjäseuduilla saa alkunsa ja syntyy kaltaistensa joukkoon. Meistä aikuisista kiehtovin esine oli Antikytheran mekanismi, ikivanha kone, jolla tutkittiin taivaankappaleiden liikkeitä ja tehtiin erilaisia laskutoimituksia. Epäilimme että koneella olisi voinut tulkita unia, matkustaa ajassa, tutkia historiaa ja ennustaa tulevaisuuden.

Ehkä avaruusoliot olivat tuoneet sen niin kuin he toivat pyramidien rakennuspiirustukset. Päinvastoin muinaisten ja eripuraisten jumalten rakentamana laitteen kosminen järjestys sen akseleissa, rattaissa ja osoittimissa olisi antanut sijaa epäjärjestykselle, ja tämä piirre laitteesta puuttui ja teki siitä täydellisen.

Pojat palaavat kuivattelemaan ja syömään keksejä. He ovat jo niin ruskettuneita etteivät erotu paikallisista lapsista paitsi tukkansa takia. Nuorempi veljeksistä nauraa ja puhuu unista, joissa hän näkee ihmisiä, asioita, tavaroita ja tapahtumia. Minä en oikeastaan näe niitä, poika sanoo, vaan ne ovat tulleet minun uniini, tekevät ne ja näkevät minut.

Pieni, isopäinen pöllö, jota näkee puistoissa, metsänreunoilla, katonharjoilla ja sähkölangoilla.

Ja minä ajattelen lapsia katsoessani: sinä olet synnyttänyt meressä sukeltelevan tytön, minä olen siittänyt keksejä syövät pojat. Ja minä olen ajatellut poikien omasta äidistä: jättäisin hänet, kyllä jättäisin.


3

Se joka teki Antikytheran koneen sanoi: vaikka se on monasti kielletty, älä silti katso taaksesi, koska siitä on aina rangaistu. Muistele Lootin vaimoa, muistele Orfeusta, muistele kaikkia muita, myös itseäsi. Koska taakseen katsomisesta on aina rangaistu, aina. Rakkauden nimestä joka ei ollutkaan itse rakkaus, onnesta joka olematta onni oli olevinaan onni, eletty ja kuviteltu mekanismi, joka näki ja mittasi sinut mutta jota sinä et nähnyt, koska se sinusta puuttui ja teki sinusta täydellisen.

Ethän sinä koskaan jätä minua, hän oli pyytänyt, ethän sinä koskaan. En ollut tiennyt oikeaa vastausta, joten vastasin väärin: en koskaan.

Se joka teki koneen sanoi: älä koskaan jätä sitä oikeaa, jätä väärä. Älä ole oikeassa vaan erehdy usein, halua ja rakasta niin kuin ei koskaan.

Palaamme rannalta. Lapset heittävät kengät eteiseen miten sattuu ja ryhtyvät leikkeihinsä. Poika sijoittaa karkit lautaselle kehään ja käy kuin aina, että tyttö ja pikkuveli seuraavat ja lautaset saavat karkeista kehät.

Meillä on kehä, karkeista koottu, eikä sen yli astu kukaan, tyttö sanoo. Se joka astuu kehästä pois kuolee, poika sanoo. Kengät lojuvat lattialla miten sattuu.

Menen sinun kanssasi parvekkeelle tupakalle. Katselemme naapurin rauniotalon pihaa (viiniköynnös, villiminttu ja piiskaherne). Kuuntelemme lasten mekastusta (jos vaihdat tuon karkin tähän olet sinäkin maksanut velkasi). Vuori vastapäätä saa laskevan auringon valon, vuori takanamme saa itse auringon. Voisimme puhua, mutta koko kylä kuulee, haluaisimme puhua ääneen, mutta lapset kuulevat, siksi kuiskimme miten paljon haluamme toisiamme, miten paljon tekisi mieli mennä alakerran vuoteeseen ja rakastella taas ja taas. Ja aurinko, kun me poltamme paljon tupakkaa, laskee vuoremme taa, ja lapset, kun teemme heille iltapalan, maanittelemme iltapesulle ja sänkyyn, luemme sadun, peittelemme, halaamme, suukotamme, nukahtavat viimein. Sitten öisellä taivaalla puolikuu, tähdet ja rakkaus, pimeyden ratas, kääntyvät akseleittensa ympäri, kylä tärähtää ja kuuluu kaukainen vihellys.

Pesii puunkoloon, ei vuoraa pesäänsä.


Ateenassa, elokuussa 2012

Markku Pääskynen