Lapsuuden viimeinen kesä

Riku Korhonen

Elämä ei ole matka, vaikka rauhattomat väittävät niin. Ei määränpäätä, ei kotiinpaluun lohtua. Kaupungit vaihtuvat ja vanheneminen on yksinkertaista, vaikkei helppoa. Aika kuluu ja sitä menettää uskon entiseen itseensä ja tilalle pitää keksiä joku uusi.

Ennen kaikkea: ei kotiinpaluun lohtua.

Aavistin sen lapsuuden viimeisenä kesänä.

Vuosi oli 1985 ja minä melkein kolmetoista. Maailma muuttui joka kolkalla. Amerikassa Coca-Cola suututti ihmiset uudistamalla reseptinsä. Neuvostoliiton johtoon nousi mies, jolla oli ystävällinen katse ja kaljussa otsassa särkyvän suurvallan muotoinen luomi.

Matkustin junalla Pieksämäelle ja sieltä Varkauteen, jossa eno oli luvannut olla vastassa. Söin eväitä laihan mummon vierellä ja kuuntelin korvalappustereoista Alphavillen Forever Youngia. Aurinko paistoi ohi viliseviin metsiin, ja kiskojen kohina ja kolke kuuluivat musiikin läpi ja tekivät minut haikeaksi kuin olisin ollut matkalla pois kaikesta tutusta ja kuluneesta.

Ei se ollut ikävä tunne. Mutta minua jännitti, ei junalla kulkeminen, vaan se etten ollut nähnyt serkkuani Aleksia kahteen vuoteen. Hän täyttäisi syksyllä viisitoista, oli jo nuorisoa. Miltä hän näyttäisi ja miten käyttäytyisi? En ollut varma, pitäisikö hän siitä, että tunkisin heille moneksi viikoksi. Hän saattaisi pitää minua tylsänä ja tietämättömänä.

Varkauden asemalla eno odotti kädet lanteilla. Hän oli melkein kaksimetrinen mies ja töissä Kotalahden kaivoksella. Ihme, että niin lihavan mahan kanssa mahtui kaivoskuiluun. Hän tervehti minua samalla tavalla kuin aina, kietoi kädet ympärille, tempaisi ilmaan, kasvot kasvojen korkeudelle, nenän kiinni nenään, ja sanoi:

– Kohta myö ollaan yhtä pitkät.

Autossa eno kyseli koulun päättymisestä, todistuksesta ja kavereistani. Huomasin, ettei hän tahtonut puhua äidistä ja isästä. En tahtonut minäkään. Istuin etupenkillä ja yritin keksiä uusia juttuja Aleksille kerrottaviksi.

Serkkujen koti oli ennallaan, valkoinen omakotitalo alkuillan valossa, pihalla koivuja, hernepenkkejä ja mansikkamaa. Sadan metrin päässä metsän reunassa oli yhä sama autiotalo, jota kukaan ei viitsinyt purkaa. Sen ympärillä oli villiintynyt puutarha.

Vein laukkuni sisään ja näin tädin keittiössä, hameessa ja rintaliiveissä. Hän huusi nimeni, juoksi makuuhuoneeseen ja tuli sieltä paita päällä.

Hän halasi minua pitkään, sopotti nimeäni ja hoki tervetulleeksi.

Täti oli kiva ja levoton. Joskus hän tuli jonkin verran hulluksi. Silloin hän kimitti ja syytti kaikkia ties mistä. Kerran vuosia aiemmin kun hän oli tehnyt niin, eno nosti hänet ilmaan, kantoi pihalle ja suihkutti puutarhaletkulla päästä varpaisiin. Me serkut nauroimme, ja minä ajattelin, ettei oma isäni pystynyt sellaiseen.

Annika tuli tervehtimään. Hänellä oli silmämeikkiä ja hän oli hurjan laiha. Hän aloittaisi syksyllä lukion ja piti jo ranteitaan niin kuin naiset pitävät.

Istuin tädin ja enon kanssa keittiössä. Tuijotin mehulasia keksimättä puhuttavaa.

– Enkeli lensi ohi, täti sanoi, ja eno näytti harmistuneelta.

Ulko-ovi paukahti ja Aleksi tuli keittiöön. Hänestä oli tullut paljon pidempi ja lihaksikkaampi, ja ruskea tukka roikkui silmillä ja olkapäillä.

– Terve serkku.

Hän tuli halaamaan, ja kaksi vuotta haihtui siihen hetkeen.

Illalla istuimme Aleksin huoneessa, johon minulle oli pedattu taitettava vierassänky. Hyllyssä oli pitkä rivi kasetteja ja vinyylilevyjä ja seinällä Iron Maidenin julisteita. Hän halusi vilkaista kasettejani ja sanoi jokaisesta että huono ja heitti takaisin laukkuun.

Ennen nukkumaanmenoa Aleksi avasi pöytälaatikon, otti sieltä askin ja näytti sitä. Hän kysyi, olinko maistanut tupakkaa. Sanoin, että tietenkin olin.

– Mitä merkkiä?

Poskeni menivät hämärässä kuumiksi.

– Jotain amerikkalaista missä oli pyssyn kuva.

Menimme vuoteisiin ja Aleksi nukahti pian. Verhojen raosta näkyivät tontinrajan koivut ja Heinävedentien valot. Yritin kuulla autojen ääniä. Tiesin, että vähän matkan päässä oli virta ja syväväylä ja sen yllä korkea maantiesilta ja tiesin että menisimme sinne monina päivinä, laskeutuisimme rantaan ja näkisimme penkalle kiskotut veneet ja yllämme sillan kaaren ja pilarit taivasta vasten. Heittelisimme kiviä veteen ja katselisimme, miten laivat vetivät mäntytukkilauttoja alavirtaan, ja puhuisimme kaikenlaista.

Oloni oli turvallinen. Tuntui erikoiselta, että toisella puolella Suomea oli ihmisiä, joiden kotiin saatoin sillä tavalla tulla ja jotka tunsin niin hyvin.

Minun oli noustava vessaan. Kuulin enon ja tädin juttelevan keittiössä. Menin oven ohi ja pysähdyin pimeälle käytävälle. He puhuivat äidistä ja isästä.

– Käy sääliksi Miikaa, täti sanoi.

Ei nimeään tahtonut kuulla sellaisessa lauseessa, salaa. Menin kylpyhuoneeseen, lukitsin oven, istuin ja päätin, että jos en lähtisi sieltä vähään aikaan, keskustelu loppuisi.

Serkkujen talossa oli eri tavat kuin meillä.

Töiden jälkeen eno ja täti tulivat samaan aikaan kotiin ja kaikkien oli syötävä yhdessä ruoka, jonka täti siunasi. Sen jälkeen eno ajoi meidät serkut Särkilahteen uimaan. Siellä näin ensi kertaa kunnolla, miten laiha Annikasta oli tullut. Hän käveli veteen ja minä näin bikinien paljastaman selkärangan napukat ja siirottavat lapaluut hänen miettiessään sukeltaako vai ei. Myöhemmin täti kertoi, että Annikalla oli ollut tanssinopettaja, joka oli haukkunut tyttöjä lihaviksi, ja nyt puolet ryhmän tytöistä inhosi syömistä.

Iltaisin juotiin tee ja puhuttiin päivästä, ja sitten jokainen oli vapaa.

Meiltä menivät Aleksin kanssa yöt ja päivät sekaisin. Heräsimme auringon kierrettyä takapihalle. Aleksi otti minut pyörän tarakalle ja ajoi paikkoihin, jotka halusi näyttää. Kävimme usein sillalla ja sen alla, koska se oli suurinta, mitä siellä saattoi nähdä. Menimme Konnuksen kanavalle ja katselimme työntöproomuja ja hinaajia. Kun sulkuluukut avattiin, kalat kohosivat pintaan ja lokit kirkuivat ja riitelivät ja räpistelivät veden yllä.

Autiotalosta tuli suosikkipaikka. Vietimme siellä toimettomia tunteja, kun oli kuuma eikä huvittanut lähteä mihinkään. Talon puutarhassa oli villiintyneitä karviaisia ja vadelmia, omenapuita, heinää ja nokkosia, huoneissa irtolankkuja, roskaa, sahanpurua ja luukuton kaakeliuuni. Täti sanoi, että talo pitäisi jyrätä maahan, koska siellä oli nähty kaiken maailman kodittomia hamppaajia yötä myöten, kai nukkumapaikkaa hakemassa. Joinain aamuina katselin Aleksin huoneen ikkunasta autiotaloa ja kuvittelin sen ikkuna-aukkoihin jonkun katsomaan takaisin.

Kerran makasimme autiotalon puiden alla heinikossa ja näimme hiekkatiellä tytön muovikassi kädessään. Aleksi nousi istumaan ja heilutti kättä. Tyttö pysähtyi ja heilutti takaisin. Ensin näytti kuin hän tulisi katsomaan meitä, mutta hän kääntyi, jatkoi matkaa ja potkaisi kiveä. Tennarin kärki nosti tieltä tomua.

Äiti soitti muutaman päivän välein. Sanoin että kaikki oli hyvin, äiti vastasi että niin oli, kesä olisi nopeasti ohi ja minä palaisin uuteen kotiin hänen kanssaan, ja sitten me lopetimme puhelun. Hän tuntui jättävän asioita sanomatta, tai minä kuulematta.

Kesää, vapautta, odottelua. Tukit uivat sillan ali, pimeästä valoon, yöstä päivään. Auringon laskettua lähdimme Aleksin kanssa eetteripurkin ja perhoshaavin kanssa ulos. Virran rannalla oli konepajahalli, jonka valonheittimet valaisivat metsänrajan. Yökköset hurahtelivat ja napsahtelivat valojen lasiin, kömpelöt mittarit lepattivat ja lepakot saksivat ilmaa, kaarsivat puiden yli, tekivät syöksyjä ja äkkikäännöksiä, nappasivat perhosen lennosta ja katosivat yöhön.

Heinäkuussa Aleksin piti lähteä Suonenjoelle mansikanpoimintaan. Söin aamiaiseni yksin. Lainasin Aleksin sarjakuvalehtiä ja kasetteja ja menin autiotalon pihaan lukemaan ja kuuntelemaan. Soitin kasetteja kovaa. Yritin opetella pitämään hevistä ja aioin kasvattaa tukkani pidemmäksi.

Makasin heinikossa, kun kasvoilleni lankesi varjo. Riisuin kuulokkeet ja katsoin ylös. Edessä seisoi sama tyttö, joka oli kulkenut tiellä ja potkaissut kiveä.

– Moi. Kuka sä olet?

Kerroin kuka olin ja kysyin samaa. Hän sanoi olevansa Nea. Hän oli Helsingistä ja oli tullut auttamaan, koska mummolla oli rinnanahistusta.

– Mitä on rinnanahistus?

Hän mietti ja sanoi, ettei tiennyt, mutta silloin tällöin mummo valahti harmaaksi ja huokaili kovaa. Hän kysyi, miksi olin siellä. Kuuntelen vaan heviä, sanoin, vaikka tiesin hänen tarkoittavan paikkakuntaa. Hän ei kysellyt enempää, moikkasi, kääntyi ja lähti.

Vartin päästä hän varjosti kasvoni taas.

– Mummo nukkuu. Tuu sillalle.

Laskin korvalappustereot portaalle, nousin ja pudistelin heinät housuistani.

Oikaisimme metsäpolkua pitkin. Ruoho ja pihka tuoksuivat. Nea kertoi täyttäneensä kolmetoista. Hänkin oli ainoa lapsi. Hänen mummonsa asui muutaman sadan metrin päässä serkuistani. Mummon luona oli mukavaa mutta joskus tylsää. Hän auttoi kaupassa käymisessä, siivoamisessa ja radion virittämisessä. Hän sanoi, että mummo oli ruvennut haisemaan. Nea oli yöllä löytänyt vessasta hampaat vesilasissa, ja ne olivat olleet vihreät. Hän valitti, ettei tuntenut siellä ketään muuta kuin mummon.

– Tunnethan sä Aleksin.

– Me ollaan vaan nähty tiellä. Mummo tuntee sen vanhemmat.

– Ne on mukavia.

– Mummo sanoo huithapeleiksi.

– Puhuu paskaa.

Silta oli vihitty käyttöön kaksikymmentä vuotta aiemmin, vuonna 1965, niin kyltti pylväässä kertoi. Se tuntui maailmanalun ajalta ennen Iron Maidenia tai Alphavilleä.

Nojasimme kaiteeseen ja katselimme taivaalle ja siniseen veteen ja rannan puihin ja lähestyvään punamustaan hinaajaan, joka veti pitkää tukkilauttaa. Kun hinaaja tuli alle, Nea valutti valkoisen syljen, joka tempautui tuuleen ja hajosi.

– Arvaa mitä noista tulee mieleen. Kuolleet sotilaat.

Mietin sitä ja katselin tukkeja, joita riitti. Minusta se oli liian oudosti sanottu.

– Miten niin?

– Ne vaan makaa. Kasassa.

Hän oli pukeutunut shortseihin, t-paitaan ja kuluneisiin tennareihin, ja minusta tuntui, ettei hän ollut kovin rikkaasta perheestä, mutta sitten tuuli puhalteli kasvoille ja hiuksiimme, eivätkä perheet kiinnostaneet enää.

– Mun pitää lähteä. Mummo kaipaa seuraa.

Palasimme metsän halki ja sovimme, että jos seuraava päivä olisi kaunis, lähtisimme uimaan. Hän jatkoi hiekkatietä, minä käännyin serkkujen pihaan.

Illalla saunoin enon kanssa. Kun hän lähti pyyhe lanteilla pihalle, katselin pukuhuoneen peiliin. Minun olisi pitänyt olla pidempi ja oli muutakin muutettavaa, mutta peili näytti vain päivettyneen ihon ja pian päättyvän lapsuuden. Mietin, näytinkö yhtään isältä, ja silloin se tapahtui ensimmäistä kertaa aikoihin, ajattelin heitä, koko sitä sotkua. Palasin löylyyn.

Menin aikaisin nukkumaan.

Eno, täti ja Annika katsoivat televisiota. Kuulin heidän naurunsa. Oli mukava maata yksin ja kuvitella kaikenlaista, ja sitten muistin korvalappustereot ja kasetit ja minun oli noustava ja mentävä ulos. Juoksin kalsareissa pihan poikki ja tielle.

Puutarhassa nokkoset polttivat sääriä, mutta stereot ja kasetit olivat portaalla tallella. Seisoin ne kädessäni ja kuuntelin. Talo oli hiljainen, metsä myös.

Nousin haljenneita kiviportaita ja menin oviaukosta pimeään huoneeseen. Seisoin sahanpuruissa ja katselin tummia seiniä ja vaaleampaa ikkunankohtaa ja paikkaa josta tiesin portaiden nousevan yläkertaan, pakottauduin pysymään liikkumatta, pelkäämättä, kunnes hiljaisuus hengitti tahdissani ja kuiskasi sen olevan minun taloni, jonka vanhempana kunnostaisin ja johon muuttaisin, lähelle Aleksia ja Annikaa, enoa ja tätiä, siltaa ja virtaa.

Aurinko porotti jo aamusta. Söin voileivän ja join mehua. Hain uimahousut pesuhuoneen narulta ja katselin niitä ennen kuin kiskoin jalkaan. Niiden oli kelvattava, ja minun.

Talutin Aleksin pyörän tielle. Siellä ei edes pyöriä lukittu, vaikka savolaisia haukuttiin kieroiksi. Istuin tien laidalla pyyhe olkapäällä. Odotin. Poimin heinän suuhun. Näyttäisin heinän kanssa siltä, että aikaa oli vaikka mihin, enkä ketään odottanut.

Kun Nea tuli, hänellä oli punainen muovinen aurinkolippa, lapsellinen kokovartalon uimapuku ja varvastossut. Hän polki seisoen ja näytti jotenkin nolostuttavalta. Näin rintojen pyöristelevän uimapuvun alla. Mietin, etten taatusti ajaisi hänen vierellään.

Olin luullut, että pyöräilisimme Särkilahteen, mutta Nea halusi mennä toiselle rannalle, joka oli kuulemma parempi. Poljimme kirkonkylän halki. Minä ajoin hänen perässään ja katselin miten hän kohottautui ylämäessä polkimille ja heilautteli pyörää puolelta toiselle. Hänellä oli säärissä hyttysenpistoilta näyttäviä jälkiä.

Rannalla levitimme pyyhkeet ja makasimme vierekkäin. Nea riisui aurinkolipan. Hänellä oli mehua muovipullossa. Maistoin sitä, olimme hiljaa, ja se oli helpottavaa.

Kun Nea meni uimaan, katselin miten hän käveli veteen, istui, sitten ponkaisi eteenpäin ja ui. Hän teki kierroksen ja palasi, nousi jaloilleen ja käveli vesirajaan ja ravisteli itseään kuin koira tai poika. Hän oli ollut oikeassa, se oli Särkilahtea parempi ranta.

Hän tuli hiekalle, kuivasi itseään pyyhkeellä ja istui. Hän sanoi palaavansa seuraavalla viikolla Helsinkiin. Minä sanoin olevani siellä vielä pari viikkoa. Olin asunut serkuilla kesäkuusta ja tottunut siihen. Kuin koti olisi siirtynyt sinne.

– Miksi sä olet täällä niin kauan?

Katselin moottorivenettä joka roiski virran vettä ja sanoin isän ja äidin eroavan. Isä oli rakastunut naiseen, joka ei tahtonut minun tapaavan hänen lapsiaan. Äiti otti sen niin, että itki vain. Isä ei osannut selittää mitään, eikä tahtonut nyt tavata minuakaan. Ja siihen päälle ukkini uhkasi ammuttaa isän. Ukki oli niin pahansisuinen, että suvussa pelättiin hänen tekevän sen. Äiti oli lähettänyt minut pois jaloista, kun isä teki muuttoa ja äiti etsi meille uutta kotia.

– Outoa touhua, Nea sanoi sitä mietittyään.

Ärsyynnyin puheenaiheesta, nousin, menin rannan poikki puulaiturille ja kiipesin hyppytorniin, kolmoseen. Katsoin alas veteen ja hetken olin varma, että sukeltaisin pää edellä, mutten uskaltanut, hyppäsin jalat alla, silmät kiinni.

Seuraavina päivinä tapasimme keskipäivän aikoihin. Istuimme autiotalon puutarhassa ja minä soitin Nealle Aleksin kasetilta Mötley Crüeta. Hän sanoi, että se kuulosti kamalalta, kuin roskiksia tyhjennettäisiin ja samalla huudettaisiin. Juttelimme perheistä ja koulusta ja muusta. Kerran Nea tuli serkuille syömään, mutta se ei mennyt hyvin. Eno ja täti olivat sinä päivänä riidoissa ja tiuskivat ja korottivat ääntään. Annika ei puhunut kenellekään. Ruokakin oli pahaa, paistilihoissa läskiä. Ajattelin, että Nea sai väärän kuvan talon elämästä. Mutta hän näytti rauhalliselta, söi lautasen tyhjäksi ja kiitti ja kysyi oliko ehkä jäätelöä.

Tätä mietin ne päivät, jotka tunsimme. Miksi hän tuli minua tiellä vastaan? Miksi hänen seuraansa kuunteli kuin omia ajatuksiaan?

Kun Aleksi palasi mansikanpoiminnasta viikonlopuksi, halusin jutella hänen kanssaan Neasta. Menimme hänen huoneeseensa. Kerroin kaiken, mitä pystyin. Kerroin sen vähän, mitä oli tapahtunut. En selittänyt sitäkään aivan oikein.

Aleksi katsoi minua kuin viisivuotiasta.

– Se on Helsingistä.

Hän sanoi Helsingin niin pilkallisesti, että tulin vihaiseksi.

– Se auttaa sen mummoa jolla on rinnanahistusta.

– Niin näköjään sullakin.

– Ei ole.

– Lomaromanssi.

Hän sanoi sen imelällä äänellä, ja minä mietin mitä vastata, mutta ennen kuin keksin mitään, hän löi minua tyynyllä naamaan, lujaa, ja nauroi, ja jotenkin se oikaisi tilanteen.

– Oletko sä kopeloinut sitä?

– En.

– Sun pitää. Ennen kuin se lähtee.

Ajattelin sitä. Tiesin, ettei päiviä ollut montaa jäljellä, mutten tahtonut kopeloida ketään. En osannut edes, olin mieluummin pelkkä pojan varjo hiekkatiellä.

Ajattelin kopelointiasiaa Aleksin nukkuessa. Makasin peiton alla ja näin kuvia autiotalosta. Siitä oli tullut minun taloni, olin korjannut sen ja siivonnut, asuin siellä ja satoi lunta. Uunissa paloi tuli. Pihalta kuului ääniä. Katsoin ulos ikkunasta. Menin verannalle, ovelle, ja avasin sen. Joku makasi lumessa väsyksissään. Minun oli mentävä pihalle ja nostettava Nea pystyyn. Talutin hänet sisään, riisuin, pesin, puin, ruokin ja peittelin vuoteeseen kunnes kylmä poistui hänen jäsenistään ja minä lepäsin hänen vierellään maan ja taivaanrannan suunnista irronneena niin kuin irtotukki ui virrassa, tietämättä mistä sellaisia kuvia syntyi.

Kaksi päivää ennen Nean lähtöä ehdotin, että näkisimme illalla autiotalolla. Hän sanoi tulevansa, jos pääsisi. Valmistauduin huolella. Laitoin Annikan geeliä etuhiuksiin ja nostin ne pystyyn. Valitsin paidan, joka tuntui oikealta. Otin Aleksin pöytälaatikosta tupakka-askin ja sytkärin ja eteisestä taskulampun. Lähdin ulos niin, ettei minua huomattu.

Istuin autiotalon portailla ja odotin. Puutarha oli hämärtynyt, välillä auto meni Heinävedentiellä, hiljainen tuuli kahisi puissa kunnes tuli tyyni taas.

Nea käveli serkkujen nurmikon poikki puutarhaan. Hän oli pukeutunut mustavalkoiseen huppariin ja sanoi, ettei voinut olla kauan.

– Mennään sisään, sanoin.

Sytytin taskulampun. Nousimme portaat ja ympärillämme varjot pusertuivat lähemmäs lampun keilaa. Menimme huoneeseen jossa oli uuni, ja minä istuin sahanpuruihin. Nea istui lautakasalle ja valo heitti seinälle varjon kuin jonkin suuren, jonka eteen olimme kyyristyneet.

Tyttö ja poika. Tyhjä huone. Toive ja tuho jota sydän tekee.

Ensimmäiset treffini kestivät kolme minuuttia. Lampun keilassa Nean kasvot olivat vaaleat ja pyöreät. Kaivoin tupakka-askin ja sytkärin taskusta.

– Oletko sä maistanut tupakkaa?

– En mä halua.

En ollut varautunut siihen. Ajattelin, että minun pitäisi polttaa yksi ja näyttää, miten se tehtiin. Istuin Nean edessä ja katsoin silmiin. Yksi, kaksi. Ojensin käden ja tartuin hänen rintaansa. Tunsin sen hupparin kankaan alla, se oli pehmeä kuin paistamaton pulla, ja hän katsoi takaisin suurin silmin, nousi ja häipyi ovesta. En ollut varautunut siihenkään.

Istuin ja mietin tekoani. Otin Aleksin askista tupakan. Sytytin liekin. Imaisin tupakasta ensin pitkään ja lyhyesti ja sitten oikein pitkään. Hengitin ja imin uudestaan. Alkoi pyörryttää. Kellahdin kyljelle ja pimeä survoi minua sahanpuruihin, vaikka taskulamppu oli päällä. Kompuroin pystyyn, kolisin portaat pihalle ja kyyhötin puiden alla kunnes pystyin kävelemään.

Palasin serkuille sanomatta mitään.

Yöllä eno huusi eteisessä. Nousin sängystä. Ulko-ovi oli auki. Pihalla näin autiotalon palavan. Sen ikkunoista löivät korkeat liekit, nousivat seiniä katonrajaan, ja Annika ja täti tulivat ulos yöpaidoissa. Katselimme tulta, ja jonkin ajan kuluttua sammutusauto ajoi puutarhan portille. Miehet vetivät valkoisen letkun puiden alle ja ruiskuttivat ylimmän kerroksen ikkunasta sisään kuin siellä olisi ollut jotain pelastettavaa. Mutta se oli myöhäistä jo.

Muistikuvassani poika seisoo hiekkatiellä alushousuissaan. Katsoo liekkien valaisemaa metsänrajaa, puiden välissä liikkuvia varjoja ja taivaalle kohoavaa kipinävirtaa. Ajattelee äitiään, isän uutta perhettä ja Neaa, näkeekö tätä enää. Poika tie jalkojen alla, kodittomuus josta ei tule toipumaan, ja tuli joka kostaa hänen puolestaan.