Osuuteni Balkanin rauhanneuvotteluissa

Petri Tamminen

Lähtöaamuna tajusin, etten halunnut lähteä. Päätin ilmoittaa matkanjärjestäjille, että olen sairastunut, sairaudeksi valitsin keuhkokuumeen. Kirjoitin juuri niin anteeksipyytelemättömän ja kömpelön viestin kuin väsynyt ja matkan peruuntumisesta pettynyt sairas ihminen kirjoittaisi. Kun viesti oli valmis, huomasin etten kehtaisi lähettää sitä. Minulla alkoi olla kiire.
Pakkasin laukkuni ja kävelin pysäkille. Palvelutalon lasin takana istui vanhoja ihmisiä. Mietin istuisivatko he siellä vielä viikon kuluttua - saisinko elää tämän saman hetken mutta ilman lähtemisen pakkoa.

Bussi tuli ja vei minut keskustaan, keskustassa nousin toiseen autoon, joka vei minut lentoasemalle. Siellä laukkuni ja kenkäni ja vyöni tutkittiin ja lahkeeni ja hihani kopeloitiin niin huolellisesti, että kun tarkastajien huomio äkkiarvaamatta lopahti, tuntui kuin olisin tullut hylätyksi. Lähtöalueella ihmiset näyttivät itseensä tyytyväisiltä. Mietin johtuiko se siitä, että he olivat juuri läpäisseet turvatarkastuksen. Pääsin putkeen ja putkea pitkin lentokoneen penkkiin.

Münchenissä vaihdoin konetta. Kiitoradan syöttökaistalla odotimme vuoroamme pitkään. Kun lopulta pääsimme matkaan, kone ärjähti vauhtiin kuin äskeisestä odotuksestaan kiukustuneena. Perillä Zagrebissa etsin Belgradin lennon. Tällä kertaa lentokone oli hyvin pieni. Sen liikkeistä puuttui kaikki arvokkuus. Se vilahti matkaan kuin hauki, joka omia aikojaan vain päättää lähteä.
Belgradissa norjalainen tuli ja tervehti; hän oli istunut samassa pienessä koneessa. Hänellä oli villahuivi moninkerroin kaulansa ympärillä, vaikka lämpöä oli kolmekymmentä astetta. Norjalainen sanoi, että hän oli tuntenut olonsa hyvin sairaaksi jo kotona - hän epäili että hänellä oli keuhkokuume - mutta hän ei ollut halunnut menettää tätä ainutlaatuista tilaisuutta tutustua Balkanin oloihin. Nyökkäilin.

Pelkään sairaita ihmisiä. Pelkään ihmisiä ylipäätään, terveitä ja sairaita. Pelkään hellettä ja ulkomaita ja ulkomaiden ihan tavallisiakin ilmoja. Belgradin lentoasemalla en kuitenkaan ehtinyt ajatella pelkojani, sillä meitä oli siinä äkkiä muitakin, ruotsalaisia ja tanskalaisia ja islantilaisia. Yksi ruotsalaisista jakoi seminaarin ohjelman ja toinen selitti hetken päästä samat asiat bussin mikrofoniin. Koko tämä matka oli ruotsalaisten järjestämä. He uskoivat, että meillä pohjoismaisilla kirjailijoilla olisi paljon annettavaa sodan järkyttämille balkanilaiskirjailijoille ja että me voisimme yhdessä keskustella asiat halki ja sopia ne. Jugoslavian hajoamissodista oli kulunut pari vuotta.

En kuunnellut ruotsalaisten puheita. Olin lehdistä lukenut, että kaupunki oli tuhoutunut Naton pommituksissa, mutta nyt en nähnyt pommitusten jälkiä missään. Talojen välissä leijui kylläkin sinistä usvaa niin kuin koko kaupunki olisi grillannut tai polttanut roskia. Olin lukenut myös, että sodassa oli kuollut 300 000 ihmistä ja että ihmisiä oli joukkomurhattu ja teloitettu ja ammuttu leipäjonoihin ja kotiovelleen. Bussissa oli tehokas ilmastointi, istuin viileän auton suojissa ja katselin katuja ja siellä kulkevia miehiä ja mietin, mitä he olivat viime vuosina tehneet. Ohitimme Snijper-nimisen baarin, senkin edessä seisoi miehiä.

Perillä astuimme autosta suoraan hotellin aulaan. Sain avaimen, nousin kerroksiin, pääsin huoneeseeni, istuin vuoteelle ja ajattelin, että minun pitäisi nyt viettää seitsemän vuorokautta tässä Euroopan kohdassa. Laskin että jos lähtisin juoksemaan kovaa vauhtia, kestäisi kauan ennen kuin pääsisin pois edes kaupungin keskustasta. Menin peiton alle ja hengitin siellä lakanoihin.

Rauhanseminaari alkoi seuraavana aamuna. Istuimme teatterin näyttämöllä pitkässä puolikaaressa. Katsomossa väkeä oli vähemmän, lähinnä talon omaa henkilökuntaa. He juttelivat keskenään niin kuin mekin.

Heräsin joka aamu hyvin aikaisin, mutta jäin vuoteeseen lueskelemaan. Kello lähestyi kymmentä, uutta seminaaripäivää aloiteltiin jo, mutta minä vain makasin ja annoin auringon paistaa huoneeseen. Ajattelin että olen aikuinen ihminen, joka saa itse päättää menemisistään ja tulemisistaan.

Rauhanseminaarin ymmärtävä ilmapiiri oli saanut minusta jo nyt uusia puolia esiin.

Serbeillä ja kroaateilla tuli riitaa heti. Yksi kroaateista rupesi muistelemaan, kuinka Bosnian serbitasavallan entinen presidentti Radovan Karadžić oli käyttänyt kroaattisotilaan päätä jalkapallona, ja serbit suuttuivat ja sanoivat, että likaisten yksityiskohtien ja urbaanilegendojen kertominen ei edistänyt rauhanseminaarin henkeä. Balkanilaiset vaihtoivat kukin omalle kielelleen ja puhuivat paljon ja yhtä aikaa.

Ruotsalaiset toivoivat, että keskustelu pysyy yleisellä tasolla. Nuori tukholmalaiskirjailija puhui ihmisessä asuvasta perimmäisestä hyvyydestä, joka ikävä kyllä sekoittuu ihmisessä asuvaan perimmäiseen voimattomuuteen.
Minä en puhunut mitään. En kehdannut enkä osannut, en tuntenut Balkanin asioita enkä sen puoleen muitakaan asioita, kun niistä olisi pitänyt puhua pitkän seminaaripöydän ääressä.

Olen aina muotoillut sanomisiani pitkään, ja vielä pitempään olen niitä jälkeenpäin hävennyt. Olen tullut tällä tavoin tutkineeksi kielen mahdollisuuksia, mutta keskustelemaan en ole oppinut. Keskustelemaan oppii keskustelemalla.

Tauoilla seisoimme teatterin sisäpihalla. Siellä ei puhuttu sodasta vaan matkoista ja ruoasta ja niistä vaatteista joita ihmisillä juuri nyt oli yllään. Oli mukava pitää taukoa ja kuunnella kun balkanilaiset ja pohjoismaiset kirjailijat juttelivat.

Korvaani huudettiin jotakin englannin kielellä. Nainen näytti tutulta, muistin hänet seminaariteatterin katsomosta. Hän viittoili vieressään seisovalle naiselle ja minulle ja lähti sitten menemään läpi tungoksen. Seurasin. Ulkona ravintolan pihalla soi sama musiikki kuin sisällä mutta hiljaisemmalla; nyt sain selvää, kun nainen selitti, että hänen ystävänsä mielestä rauhanseminaarissa pitämäni puheenvuorot olivat viisaita ja että ystävän mielestä näytin muutenkin viisaalta ja lujalta ja luotettavalta kuin puunrunko.

Katselin naisia, sitä joka puhui ja sitä toista, jonka mielestä olin viisas ja luja ja luotettava, ja muistelin, että en ollut puhunut seminaarissa vielä mitään. Naiset näyttivät balkanilaisen tummilta ja hyvin viehättäviltä. Minun oli täytynyt tehdä tai sanoa jotakin, joka oli paljastanut piilevän viisauteni. Niin tai näin, minusta pidettiin ja siitä saattoi seurata mitä tahansa.

Kiitin naisia kauniista sanoista. Puheliaampi kysyi, olinko nähnyt kaupunkia.
Kiersimme kaikki ne nähtävyydet, jotka olin jo nähnyt ja kuulin kaikki ne tarinat, jotka opas oli ryhmällemme heti toisena päivänä kertonut. Esitin kuitenkin kiinnostunutta ja tein hyviä lisäkysymyksiä. Muistelin kommentteja, joita porukkamme hauskat tyypit olivat nähtävyyksien äärellä lausuneet ja toistin niitä nyt. Naiset nauroivat jutuilleni.

Kaupungin hämärillä kaduilla oli hiljaista. Naiset rupesivat etsimään kahvilaa ja keskustelemaan kahviloista omalla kielellään. Kahvilat olivat kiinni. Naiset seisoivat aina hetken suljetun oven takana ja puhuivat jotakin ja lähtivät sitten menemään edelläni kengät kopisten.

Yöllä yhden jälkeen väsähdin. Kaupunki oli kävelty, useimmat keskustan kadut moneen kertaan. Haukottelin ja sanoin että minun olisi nyt paras palata hotellille. Toivoin että naiset pettyisivät tästä ilmoituksestani ja intoutuisivat ehdottamaan jotakin rohkeaa. Naiset toivottivat minulle hyvää yötä.

Hotellihuoneessa mietin, mikä oli mennyt vikaan ja mikä kaikki minua nyt harmitti ja mistä kaikesta tunsin syyllisyyttä ja kuinka monesta asiasta ihminen saattoi yhtä aikaa syyllisyyttä tuntea. Yritin nukkua ja toivoin, että minusta aamulla tuntuisi paremmalta, mutta kun heräsin lyhyen unen jälkeen ja nousin, minusta tuntui pahemmalta.

Loppuviikon istuin pitkän seminaaripöydän takana teatterin lavalla ja katselin eteeni. Tarkistin jokaisen käytävällä kulkevan ja katsomoon saapuvan ja sieltä lähtevän ihmisen ja odotin että näkisin öiset kävelyttäjäni, jotta voisin mennä juttelemaan heille. Näin vain vieraita ihmisiä.

Viimeisenä seminaaripäivänä pyysin ensimmäisen puheenvuoroni.
Nuori tukholmalainen oli pitänyt juuri pitkän ja polveilevan alustuksen, joka päättyi siihen lopullisentuntuiseen ajatukseen, että meillä kirjailijoilla ei sittenkään ollut vaikutusvaltaa tässä hullussa maailmassa.

- Vai uskooko joku muka vaikuttaneensa kirjoillaan ihmisten elämään?
Kukaan ei yrittänytkään vastata tähän haasteeseen, kuului vain nöyrää hyminää. Silloin huomasin, että voisin tosiaan sanoa jotakin. Muut keskustelivat jo aivan eri aiheesta, mutta en antanut sen haitata, muotoilin kaikessa rauhassa vastaustani ja kun olin sitä kymmenen minuuttia muotoillut, nostin käteni. Puheenjohtaja säikähti tätä kädennostoani niin, että antoi minulle puheenvuoron heti, jonon ohi.

- Minunkin on vaikea kuvitella että kirjani vaikuttaisivat toisten elämään, minä aloitin, - mutta sen olen huomannut että toisten kirjat vaikuttavat minun elämääni. Jopa niin että tätä samaa elämää ei ollenkaan olisi ilman joitakin kirjoja, niin kuin nyt esimerkiksi tämän pöydän toisessa päässä istuvan Linan kirjoja.

Vaikenin ja tuijotin syliini.

Poskiani kuumotti.

Vilkaisin varovasti pöydän toisessa päässä istuvaa ruotsalaista Linaa. Hän ei näyttänyt kiusaantuneelta, ei oikeastaan edes yllättyneeltä. Kaikki muutkin katsoivat häntä ja rupesivat sitten taputtamaan. Ruotsalainen kohotti kätensä ilmaan kuin urheilija palkintopallilla.

Olin lukenut kaikki ruotsalaisen kirjat ja pitänyt niistä kovasti. Hänen runonsa olivat arkisia, ja juuri siksi monimutkaisetkin asiat tuntuivat niitä lukiessa aivan yksinkertaisilta. Minusta näytti myös, että ruotsalainen ymmärsi miltä tuntuu kun joutuu esittämään itseään vahvempaa, ja minusta oli ihmeellistä että joku minulle aivan tuntematon ruotsalainen ymmärtää minua. Tulopäivänä olin kätellyt Linaa lentokentän aulassa, mutta en ollut saanut sanotuksi hänelle mitään, en varsinkaan sitä, että pidin hänen runoistaan ja että minusta tuntui kuin hän olisi joku hyvin läheinen hahmo lapsuudestani. Ei sellaista voi sanoa ihmiselle, joka vetää matkalaukkua Belgradin lentoaseman halki.

Mutta teatterin lavalla seminaarin pitkässä pöydässä olin nyt saanut asiani sanotuksi.

Hetken kuluttua tosin huomasin, että olisin voinut olla paljon täsmällisempi. Juhlavuuteni oli paremminkin laimentanut kuin tehostanut sanomaani. Niin käy usein, kun koettaa ilmaista tärkeän asian yhdellä hapella.

Mitään muuta en seminaarissa sanonut.

Olin matkustanut Belgradiin kolmella lentokoneella ja istunut viikon teatterin lavalla ja saanut yhden asian sanotuksi, joka asia oli se, että pöydän toisessa päässä istuvan ruotsalaisen runot olivat hyviä.

Kun me kaikki seuraavana päivänä lähdimme kotiimme, kukaan ei tuntunut enää murehtivan sitä, että Balkanin alueen veriset riidat olivat yhä sopimatta. Ihmiset halailivat toisiaan ja vaihtoivat osoitteita ja huudahtelivat hyväntuulenlupauksia siitä, kuinka he tästä lähtien pitäisivät tiiviisti yhteyttä. Varsinkin pohjoismaalaiset huudahtelivat. Balkanilaiset häipyivät kuka minnekin, matkustivat tämän maailmankolkan uusiin maihin, joiden maantiedettä en hahmottanut ja joiden oloja en vieläkään osannut kuvitella.

Minä palasin Zagrebin ja Münchenin kautta Helsinkiin. Lentoasemalta otin taksin kotiin. Palvelutalon ikkunat olivat pimeinä, vanhukset nukkuivat.

Kotona poimin hyllystä ruotsalaisen kirjat ja selailin niitä. Huomasin nyt, että yksi runoista käsitteli Balkanin sotaa. Ruotsalainen uhkasi runossaan, että hän hakisi pian kiväärit ja kranaatit pois jos ihmiset koko ajan vain ammuskelisivat niillä - semmoinen peli sai nyt kerta kaikkiaan riittää, siitä piti tulla loppu.

Runo oli hyvä. Sen läpi tuntui näkyvän jokin asioiden todellinen tila, joka ei ollut ihan tässä eikä tuossa mutta joka oli sittenkin perinpohjin totta. Minusta tuntui mukavalta, että oli olemassa tällaisia runoja, joissa sanottiin vaikeista asioista juuri se minkä niistä saattoi sanoa, ja että sain lukea näitä runoja kotonani kaikessa rauhassa. Oli jo myöhä, mutta istuin keittiön pöydässä ja luin.