Omien juurien jäljillä

Espoolainen Matti Antikaisen pääsi harrastuksessaan alkuun Sukututkijan käsikirjan avulla. Lopulta hän selvitti isänsä sukulinjan vuoteen 1747 ja äitinsä vuoteen 1708 asti.

”Historia on aina kiinnostanut minua, ja jos selvittää kaikkien muiden historiaa, täytyy kai omastakin ottaa selvä”, historianopettajana työskentelevä Antikainen sanoo.

Tiedettä ja koko kansan huvia

Viime vuosina sukututkimuksen harrastajamäärät ovat nousseet erityisesti.

”Suuret ikäluokat alkavat jäädä eläkkeelle. On paljon ihmisiä, joilla on aikaa ja taitoja sukututkimuksen aloittamiseen. Toisaalta arkistotietojen siirtyminen verkkoon ja sukututkimuksen tekoon tarkoitettujen tietokone-ohjelmien kehittyminen houkuttelevat nuoria aikuisia”, pohtii toiminnanjohtaja P.T. Kuusiluoma Suomen Sukututkimusseurasta.

Moni tutkimukseen heittäytyvä päätyy kokoamaan aineiston sukukirjaksi, jotka ovat usein 500–600-sivuisia järkäleitä. Alkuun pääsee parhaiten osallistumalla kursseille, joita järjestävät esimerkiksi kansalaisopistot. Myös itseopiskeluoppaita on, ja netistä löytyy ohjeita.

Suullista muistitietoa

Anette Lehmusruusu istui 15-vuotiaana isoäitinsä kanssa pihalla, kasettinauhuri pyöri ja mummo kertoi tarinoita lapsuudestaan Karjalassa.

Nauhalle tallentuivat kertomukset leikeistä, arkipuuhista ja kummitustarinoista, joita Lehmusruusu oli kuullut mummoltaan koko lapsuutensa.

”Hyvä että tein sen silloin, koska mummoni kuoli seuraavana vuonna sydänkohtaukseen täysin yllättäen”, nyt 29-vuotias Lehmusruusu kertoo.

Lehmusruusun nauhoittamat tarinat eivät ole sukututkimusta, mutta ne ovat juuri sellaista suullista muistitietoa, jolla yhä useampi nykyään täydentää sukukirjoja.

Lehmusruusu kertoo, että on joskus miettinyt tiedonkeruun laajentamista sukututkimukseksi asti.

”Mutta mitä synnyin- ja kuolivuosi toisaalta kertovat ihmisestä? Tarinat tekevät ihmiset eläviksi”, hän pohtii.

Lue lisää:

Suomen Sukututkimusseura
Arkistolaitos